George Saunders: "Semplica-päiväkirjat"

Lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes-novellikokoelman. Syynä oli tietysti se, että mielikuvissani Saunders oli ehkä joku suosittu amerikkalainen, jonka kirja voisi olla hyvä tuntea ja sitä paitsi se voisi viihdyttää minua. Samasta syystä lainasin myöhemmin myös Jonathan Franzenin Vapauden.

Wikipedian mukaan Joulukuun kymmenes on Saundersin ainoa suomennettu teos. Sen novellit ovat vuosilta 1995-2012. Ne on alunperin julkaistu The New Yorkerissa ja Harper'sissa. Kirjailija on julkaissut kuusi* muutakin kaunokirjallista teosta. Ilahduttavasti ne ovat pienoisromaaneja ja novelleja eivätkä massiivista proosaa à la lukuromaani. Parnasso 3/16 sisältää Saundersin onnittelupuheen valmistuville opiskelijoille. Sen sekä novellikokoelman on suomentanut Markku Päkkilä.

Joulukuun kymmenes oli ihan semmoinen, miten sen nyt sanoisi, ihan kiva kokoelma. Olisin unohtanut sen jo, mutta kun "Semplica-päiväkirjat" oli hyvä novelli. Tai en mä tiedä mitä se oli, mutta se ilahdutti mua paljon. Novelli sijoittuu oletettavasti jonnekin päin tulevaisuuden Yhdysvaltoja. Siinä keski-ikäinen ja -luokkainen perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa. Kas näin:

(3. syyskuuta)

Kun nyt olen 40-vuotias, olen päättänyt aloittaa suurprojektin ja kirjoittaa joka päivä tähän uuteen mustaan vihkoon jonka ostin Toimisto Maailmasta. Jännittävää ajatella, että sivu/päivä tahdilla vuoden päästä kasassa on 365 sivua luettavaa lapsille ja lastenlapsille ja jopa lastenlastenlapsille, ihan kenelle tahansa, tervetuloa kaikki (!), siitä mitä elämä on/oli nyt oikeasti. (Saunders 2015, 101.)

Valitettavasti perheen naapurusto ja tuttavat ovat varakkaampia kuin he. Isä kertoo päiväkirjassa vaikeuksistaan: pitäisi ostaa tyttärelle posliinigepardi syntymäpäivälahjaksi vaikka luottoa ei ole, ei ole varaa viedä lapsia lomalle Eurooppaan toisin kuin muilla ja tietokonekin on "huippuhidas". Uudessakin Amerikassa ahkeruus on arvossaan:

Silti pitää taistella viimeiseen asti. Niin kuin isä. Kun äiti jätti isän, isä jatkoi töitä. Kun työt loppui, isä rupesi lehdenjakajaksi. Kun lehdenjako loppui, isä otti huonomman jakelureitin. Aikanaan isä sai paremman reitin takaisin. Kuollessaan isällä oli melkein yhtä hyvä työpaikka kuin aluksi. Huonomman jakelureitin aikana kertyneet velatkin oli melkein maksettu. (117.)

Tekstissä sekoittuvat varattomuuden häpeä ja tarve esitellä yhteisölle omaa kyvykkyyttään (joka saavutetaan omaisuudella). Kaikki tämä kumpuaa kuitenkin päiväkirjankirjoittajan pyrkimyksestä tarjota perheelleen vain parasta. Isän hyväntahtoisuus teki novellista kutkuttavan. Halutessaan voisi varmaan tulkita isän patologiseksi perheenkiusaajaksi ja mammonantavoittelijaksi tai ihan vaan humoristiseksi dorkaksi, mutta ei. Sehän on kiltti! Ilahduin myös merkkien käytöstä, erityisesti yhtäsuuruusmerkin.

Tulevaisuuden lukijoille tiedoksi, että tänä iltana kuolema painaa mieltä kovasti. Voiko olla totta? Että kuolen? Että Pam kuolee, että lapsetkin? Kauheaa. Miksi ihminen elää ja haluaa rakastaa, kun lorun loppu = kuolema? Armotonta. Julmaa. En tykkää. 

Muista: pitää yrittää kovemmin, joka asiassa, pitää yrittää olla parempi ihminen. (137.)

"Semplica-päiväkirjat"
George Saunders: Joulukuun kymmenes 
Siltala 2015, suom. Markku Päkkilä
alk. Tenth of December, 2013


*Wikipediassa viisi, Parnassossa kuusi

Saarikoski ja uusi Manner

Luin Helsingin Sanomista Paperi T:n post-alfa-runokokoelman arvion ja sen jälkeen Nyt.fi:n kummallisen ironisen fiilistelyn post-alfasta, Elmeri Terhon Muistaks ku jotain mut sit ei mitään -kokoelmasta ja niiden kirjoittajista. Tekstin alussa mainittiin myös Erkka Filanderin uusi Torso. Näitä ennen olin tietysti lukenut myös HS:n arvostelun Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanista. Sitten mun mieleeni tuli Miki Liukkonen ja Saarikoski, josta matka jatkui sujuvasti Pentti Saarikoskeen.

Tässä kohtaa ihmettelin jo, miksi nuori suomalainen mies on sukupolvensa ääni ja miksi "erityisesti nuorten miesten runous" on in. Miksi nuoria miehiä verrataan? Miksi miehiä verrataan? Miksei naisia verrata menneisiin runoilijoihin? Verrataanko? Miksei naisia verrata vaikka Eeva-Liisa Manneriin?

En tarkoita älyllistä vertaamista: "Kirjoittajan runot ovat mannermaisen tiiviitä." Tarkoitan sellaista "tässä on uusi Eeva-Liisa Manner" -puhetta. Tässä kohtaa ajatuksiani halusin kirjoittaa miehiä ihannoivasta kirjallisuus- ja kulttuurimaailmasta. Siinä maailmassa räppäri kirjoittaa miehisyyttä kelailevan runokokoelman, jonka 2500 kpl:n ensipainos myydään nopeasti loppuun. Hän hyötyy siitä, että on valkoinen mies valkoisten miesten maailmassa (ja musastaan).

No joo. Tottahan se on. Ongelmaksi muodostui kuitenkin Eeva-Liisa Manner ja Pentti Saarikoski. Suurimmaksi osaksi Saarikoskeen viitataan, koska se on helsinkiläisen ja suomalaisen taidemaailman myyttinen hahmo. Sillä ei ole tekemistä Saarikosken tekstien kanssa, vaan sen kanssa, että se ryyppäs ja paskoi housuihinsa, senkin tonttu. Moni tuntee Saarikosken maineen mutta ei hänen tekstejään.

Ryyppäsiköhän Eeva-Liisa Manner? Ei ehkä, ehkä oli niin kiire hoitaa lapsia ja keittää kahvia. Mieskirjailijoiden puolustukseksi on sanottava, että eipä muihin taideta viitata sillä tavalla kuin Pentti Saarikoskeen. "Uusi Haavikko! Nykypäivän Leino! 2010-luvun Kivi!" Jos näin joskus kuitenkin tapahtuu, yhtymäkohta on yleensä kirjoituksessa. Saarikosken juoppo nero -kultti taas nostaa Saarikosken ja sen, jota häneen verrataan, ihmeelliseksi miehen olemassaolon ja taiteen selittäjäksi.

Sitten voi vielä kysyä, että miksi miehistä luodaan tällaisia nerohahmoja eikä naisista? Lapsena ja teininä ajattelin, että pojat on coolimpia, koska ne nyt vain on, niin on tarkoitettu. Ei paljon kiinnostanu näpertää rusettien ja huulipunan kanssa. Onneksi ymmärsin pian, että ei!: jako ja järjestys ovat keinotekoiset.

Saarikoskeen verrataan, koska se oli juoppo nero mies.