Joonas Konstig: Pyhä ruoka

Joonas Konstigin Pyhä ruoka (2016) kiinnosti mua monesta syystä. Olen lukenut Konstigin ruokakolumneja Hesarista ja perustellut sen lähipiirilleni lyttyyn eli kiinnosti mitä sillä muka on sanottavanaan. Ruoka kiinnostaa mua. Ehkä tärkeimpänä se, että romaanikirjailijat eivät tyypillisesti julkaise tämänkaltaisia teoksia. Minkäslainen teos se sitten on? Luulen, että se haluaisi olla tietokirja, mutta se ei ole tarpeeksi vakuuttava. Mietin, että voisko se olla essee, jos se vain ei olisi noin pitkä eli yli 300-sivuinen. Ei varmaan. Yritin katsoa kustantajan sivuilta, mutta kirjoja ei oltu jaettu mitenkään. Pyhä ruoka onkin elämäntaito-opas vai sopiskohan self-help -termi tähän paremmin. Se auttaa lukijaa syömään oikein ja parantamaan näin elämänlaatuaan.

Me ollaan Konstigin kanssa eri mieltä ruuasta ja aika monesta muustakin asiasta. Niinpä lukukokemuksesta muodostui hyvin epäileväinen. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, joka tuntui siltä, ettei siihen voi luottaa. Seuranani oli jatkuva epäilys. Jo teoksen koko nimi Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä? asettaa sen auktoriteetiksi, vaikka se yrittäneekin olla ironinen. Hyviksinä siinä esiintyvät muun muassa liha ja asiat, joita on syöty kauan aikaa. Pahiksia ovat sokeri ja teolliset kasvirasvat ja ravitsemustiede. Lyhyesti sanottuna ihmisen kannattaisi syödä monipuolista "aitoa" ruokaa, jota on käsitelty mahdollisimman vähän. Se tarkoittaa laadukasta lihaa, kasviksia ja täysjyväviljoja.

Luin muutaman bloggauksen kirjasta ja niissä se esitettiin juuri kohtuullisuuden äänenä. Myös Konstig tuntuu näkevän kirjansa ja ruokaideologiansa tällä tavoin. Kuitenkin kirjassa ensin lytätään asioita (uskomus eläinrasvan epäterveellisyydestä, uskomus sokerin ja valkoisen viljan harmittomuudesta, ravitsemustieteen tieteellisyys ja riippumattomuus) ja sitten lohdutetaan, että ei se mitään, kyllä kaikenlaista voi syödä, kun vain syö kohtuudella ja muistaa epäillä virallisia suosituksia. Tällainen retoriikka on ennemmin tuhoavaa kuin kohtuullista. Asioita liiotellaan: on esimerkiksi älyllisesti epärehellistä väittää, että kasvissyönnillä olisi suurempaa suhdetta kommunismiin tai kansallissosialismiin (s. 195). Pyhä ruoka on jalat maassa -asenteessaan myös huomattavan keskiluokkainen ja höpöidealistinen. Se suosittaa lihansyöntiä, mutta mieluusti itse metsästetyn tai ihanilla niityillä purojen välkkeessä kasvatetun lihan. Ihan kiva juttu. Suurin osa lihasta on kuitenkin tehotuotettua. Sivulla 200 huomautetaan, ettei laadukkaampi liha "joka kerta edes tarkoita" kalliimpaa, koska sisäelimet ja luulliset palat ovat melko edullisia. Se on totta. Neuvona se on silti sukua kehotukselle poimia marjoja metsästä, jos ei ole töitä tai rahaa. Se haiskahtaa keskiluokkaisen herkkusuun hurskastelulta. Myös ekologiset kysymykset ohitetaan.

Pyhä ruoka on vaikea kirja kommentoitavaksi, koska se kieltää suuren osan virallisesta ravintotietoudesta. Kritiikkini ei yletä teokseen: me olemme ravintokeskustelussa eri puolilla. Kirjassa on toki kiinnostavia aiheita, mutta epäluotettava fiilis nävertää niitä. Pidin kuitenkin kiinnostavana muun muassa ravitsemustieteen kehittymisen tarkastelua. Vierastan yleensä evolutiivisia selityksiä kuten aika keskiluokkaisen humanistinaisen kuuluukin. Sivulla 221 otetaan esiin toisen sisaruksen syndrooma, joka tarkoittaa sitä, että toisena syntynyt lapsi saa vähemmän ravintoa kohdussa kuin ensimmäinen ja niinpä siitä tulee rumempi ja kelvottomampi fysiikaltaan. Jostain syystä heikompilaatuinen ravinto vaikuttaa nimenomaan kasvoihin. Tosin myös naisen lantioon: Konstig esittää, että naisten lantio on nykyään alikehittynyt ja siksi synnyttämisestä on tullut vaikeaa. Ennen lapsikuolleisuus oli kyllä suurta, mutta synnyttäminen ihan iisiä (s. 224).

Kirjan viimeisessä osassa Mitä minä sitten söisin? annetaan ohjeita hyvään syömiseen. Kirjailija jakaa ruuan kolmeen kategoriaan: aito ruoka, jälkiruoka ja ruoankorvike. Hän listaa myös ruokia, joita voi syödä huoletta sekä kartettavia ruokia. Minulle jako näyttäytyy uskonnollisena. Kirjailija itsekin varmaan tiedostaa sen. Ilmeisesti jako liittyy karppaukseen. Joka tapauksessa se korostaa kirjailijankin alleviivaamaa ruuan sosiaalista luonnetta. Johan Raamatussakin luetellaan, mitä kaikkea sinun, ihmisen poika, on syötävä ja mistä kieltäydyttävä. Se korostaa myös Pyhän ruoan välillä uskonnolliselta tuntuvaa otetta.

Epäselväksi jää, miksi lukijan pitäisi uskoa juuri tämän kirjan totuuteen. Jos ravitsemustieteilijät ovat niin oman alansa vankeja, etteivät he osaa tarkastella vallitsevia totuuksia lainkaan kriittisesti, miksi Konstiginkaan siteeraamat tahot osaisivat. Tuntuu sitä paitsi hullulta perustella nykypäivänä lihansyöntiä terveydellä kun on tieteellisesti (niin, niin...) ilmeisen selvää, että suuri määrä lihaa on epäterveellistä. Googlasin myös termin "antiravinne". Hakusanalla löytää paljon paleoruokavaliosta ja esimerkiksi Olli Postin sivulle. Se ei ole uskottavaa. Toivoisinkin, että joku ravitsemuksesta minua enemmän tietävä, mutta ihan sitä valtavirtaa edustava tyyppi kirjoittaisi Pyhästä ruoasta. Kaikesta ruokaharrastuneisuudestani huolimatta mun tietämykseni ei nimittäin riitä kovin pitkälle.



Joonas Konstig: Pyhä ruoka
Kosmos 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*

- “Johannes Ekholmin Graafinen suunnittelu on uuden vuosituhannen rehellisin & puhuttelevin (meta)romaaani, jonka muotokieli toimii tehokkaasti usealla eri kerronnan ja merkityksen tasolla.”

- toisin sanoen Graafinen suunnittelu -kirjassa (romaanissa) jotain samaa: fiktion ja ei-fiktion suhde, uusi työ ja puheenaiheet

- nuorison ääni ja isän ääni eroavat, niinku nuortenkirjois (toim. huom. ruotsi!)

Mar. 21
- epätodellisen älyllistä ja samalla öö graafikkomaisen kaupunkilaista
- vaikeaa sietää "tässä ajassa"-puhetta, sekä epäuskottavaa että typerää
- sivu 61 samastuttava

[2016

luku 90
s. 106: onks tää joona karikatyyri vai ei? yleistys? mitä se yrittää kertoa? siteeraaks graafikot useinki schopenhaueria?


s. 119
- cos oetker ja apple: mitä se pitää sisällään? onks tällasia graafikkoja useitaki? plus kapitalismikritiikki

- tuo mieleen tiedostavat kyyniset pojat jotka mänspleinaa

- s. 221-222

s. 251
- nuortenkirjat! teinimäiset ahdistuspurkaukset ja inhottavat kahlitsevat aikuiset

s. 264
- vähän väsyttävää kun on jo tullu selväks et isän ja pojan projektit on ihan samikset
- isän karikatyyrimäisyys muistuttaa kuitenkin äidistäni: "kyllä taiteen nimissä voi käyttää omia kokemuksiaan ja..."

- aikalaiskuvauksena, dokumenttina



Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016

*lue Jasper Kaarnan arvostelu Rakkaus niinkusta Kritiikki-lehdestä (Syksy 2016)

Helmi Kekkonen: Vieraat

Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.

Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.

Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.

Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016