keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Matias Riikonen: Suuri fuuga


Minulta kysyttiin viikko sitten, olenko lukenut jotain kiinnostavaa taikka hyvää kirjaa viime aikoina. Vastasin, että Haasjoen Planeetta (Otava 2016), Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) ja romaaneista kai sitten Riikosen Suuri fuuga (Aula & Co 2017). Olen lukenut Matias Riikosen Nelisiipisen lokin (Gummerus 2011) joskus kenties vuonna 2012. Muistan, että siinä oli yksi hyvä lause solmuun menevistä lumihiutaleista. Muuten en ollut vaikuttunut. Tyyli muistutti kai liikaa itsestäni esim. teininä. Mutta siitä lauseesta tykkäsin!

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Suuri fuuga "lainaa muotonsa Ludwig van Beethovenin Grosse Fugesta". Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle. Siellä on sateista ja henkilöhahmoilla on aika paljon ikävää. Hahmot ovat hassuja: karhuksi pukeutuva ex-lääkisopiskelija ja sen mummo, internetdominalle alistuva perheenisä, vanhaa suomea käyttävä haiseva poika ja niin edelleen.

Kirja fokalisoituu eri henkilöiden kautta. Koska olen pönttö, en tajunnut kuin vasta huomautettaessa, että merkinnät (esim. V. I. / V. II. / AV. / S.) viittaavat soittimiin. Näin siis henkilöhahmot esitetään ääninä teoksen kokonaisuudessa. Klassisen musiikin tuntemukseni on huonoa, joten en osaa arvioida tätä puolta erityisemmin. Vasta lopussa hiffasin, että joo kyllä rakenne varmaan toistaa fuugan rakennetta, kun kaikki meni sekoiluksi, jolle ei ollut muuta selitystä. Kirjan eri äänet myös erottuvat sen verran hyvin toisistaan, ettei minun tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä kirjaimet tarkoittavat. Taitavaa tekstiä siis.

Kenties eniten romaanissa pidin sen eräänlaisesta karttamaisuudesta. Se tuntui kattavan pienen ja keinotekoisesti rajatun alueen. Kuvittelin päässäni munuaisen muotoisen läiskän, jolla kaikki tyypit harhailee. Teoksen maantieteessä oli jotakin epäuskottavaa. Kartan sisällä ne tyypit sitten käpertyivät nukkumaan ja hyökkäsivät vaimonsa kimppuun ja haikailivat pikkutyttöjen perään. Se on kiinnostavaa.

Pidän friikkien täyttämää hahmogalleriaa lähtökohtaisesti raskaana. Helposti siitä tulee osoittelevaa hassuilua. Suuri fuuga selvisi tästä kuopasta varsin hyvin, vaikka kyllä jotkut hahmot välillä ärsytti ilmiselvällä erikoisuudellaan ja esimerkiksi valveunikuvioiden pointti jäi hieman pimentoon. Toisaalta monin paikoin tyyppien kummallisuutta oli hyödynnetty hyvin ja lempeästi. Pidin erityisesti karhuasuisesta miehestä ja haisevasta pojasta. Ne ovat hahmoina suurempia kuin kummallisuutensa. Karhu on epämiellyttävä ja rakkaudenkaipuinen ja saa kiksejä esimurrosikäisistä tytöistä. Haiseva poika taas, no, haisee, ja on epävarma ja käyttää vanhaa kieltä ja tykkäsin ehkä kaikkein eniten siitä että se pelaa CS:ää sen veljen kanssa. Ehkä siinä oli jokin rehellinen nykypäivän tuulahdus.

Friikkien lisäksi vierastan itseasiassa myös sitä, että käytetään korkeakulttuuria korkeakulttuurissa eli Beethovenia romaanissa, mutta minkäs teet. Riikonen on tehnyt sen taiten, luulisin. Arvostankin Suuren fuugan yritystä muodon tasolla. Myös henkilöhahmot osoittautuvat muuksikin kuin friikeiksi. Tätä tekstiä on nyt jotenkin muka vaikea lopettaa, joten sanon: hyvä homma, keep up the good work. Hesariki tykkäs.

Suurella fuugalla on myös teoskaveri, Kiertorata (Aula & CO 2017). Se julkaistiin yhtä aikaa romaanin kanssa. En itse ole sitä lukenut, mutta valistunut lukija lukee myös sen ja tulee entistä valistuneemmaksi.



Matias Riikonen: Suuri fuuga
Aula & CO 2017

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Jyrki Vainonen: Askelia



Sain lahjaksi Jyrki Vainosen Askelia - kirjoituksia kävelemisestä -esseekokoelman (Basam Books 2014). Tai siis mulle niin kuin lainattiin se lahjaksi kirjastosta. Se täytyy palauttaa vielä, mikä on ihan hyvä. Olin kertonut viehätyksestäni kirjoihin, joissa on valmiita kävelyretkiä kaupungissa ja vähemmän kaupungissa eli eräänlaisiin urbaaneihin patikkaoppaisiin. En tiedä julkaistaanko sellaisia Suomessa, mutta olen tavannut niitä ainakin englanniksi ja ranskaksi. Muistelen lämmöllä kävelykirjaa Pariisista, jonka retket esittelivät jäänteitä kaupungista ennen Haussmannin uudistuksia. Ainoatakaan kävelyretkeä en ole kyllä minkään kirjan mukaan tehnyt.

Mua viehättää ajatus matkasta, jonka aikana käveltäis vain ympäriinsä. Mielikuva on pyhiinvaellusmainen. Idea on olla vahvasti juuri siinä maisemassa, jossa sattuu olemaan. Se vois tapahtua Keski-Euroopassa tai haaveilen myös vaikka Skotlannista. Sitten alan ajatella busseja, joilla pääsee seuraavan kylään, kun ei enää huvita.

Vainosen Askelia puhuu samantyyppisen läsnäolon puolesta. Viehätyn, ja viehätyin, paikkojen kuvailusta ja niiden tunnusta ja arvostamisesta. Kirjailija ja minä pidämme joistakin samoista asioista: ainakin Irlannista ja hautausmaista ja romanttisesta luonnosta. Teksti "Kävelyllä Dublinissa" oli kenties suosikkini. Se tosin johtui puhtaasti Dublinista, ei niinkään tekstistä. Näiden lisäksi teksteissä käsiteltiin muun muassa puutarhoita, Pyynikkiä ja lukemista kävelemisenä.

Jos en nyt kirjoittaisi tästä kokoelmasta, unohtaisin sen varmaan pian, ellen olisi jo unohtanut. Ensin se toimi hauskana makupalana, mutta mitä pidemmälle kirjan 138:ssa sivussa etenin, sitä enemmän se ärsytti. Vaikka nimittäin olen Irlannin ja hautausmaiden ja luontoromantiikan ystävä, en pitänyt lainkaan Vainosen romanttisesta kielestä. Se tuntui löperöltä ja tyhjänpäiväiseltä. Sanavalinnat olivat liian mahtipontisia: "Lukija saa, kuin konsanaan Lönnrotin kanssamatkustavainen, tietoa monista kansatieteellisistä seikoista, kuten pellavan valmistuksesta, pikkukaupungin katujen kunnosta, naimatavoista (...)" (102) tai "Kun tuolle aukiolle seisahtui sopivassa mielentilassa, historiasta singahteli mieleen dramaattisia tapahtumia, järkyttäviä ihmiskohtaloita (...)" (46).

Toisaalta kirja ei ole huonosti kirjoitettu, vaikka minä en siitä pitänytkään. Sen runsas tunteellisuus on jollain tavalla horjumatonta. Siinä se tönöttää komeana kuin vanha mänty mun mielipiteistäni huolimatta. Vähän tekee siis vilpittömästi mieli toivottaa kirjalle onnea sille valitulla tiellä.



Jyrki Vainonen: Askelia
Basam Books 2014