Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista

Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:

              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä

Gummerus 2017

https://seleesia.com/

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta

Juha Mäntylän toimittama Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta (Reuna 2014) on novelleista koostuva joulukalenteri. Sain sen viime vuonna ja olin kieltämättä hieman pettynyt koska olisin mieluummin ottanut laku-, suklaa-, kynsilakka- tai minkä lie kasvorasvakalenterin. Kalenterin antaja oli ennakoinut tämän ja antoi lohdutukseksi myös pullollisen glögiskumppaa.

Joulukalenterimaisuutta Joulukalenteriin tuottaa, että päivän tekstin nimi ja sijainti katsotaan etuliepeestä ja kirjoittaja paljastuu vasta novellin lopussa. Nimen lisäksi kirjoittajasta on kuva ja lyhyt esittely. Kirjan alaotsikko 24 jännityskertomusta viittaa lähinnä rikoskirjallisuuteen. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä ja fantasiaakin.

Suurin osa kirjoittajista näyttäisi julkaisseen ainakin yhden kirjan, yleensä rikoskirjallisuutta. Teoksen tunnetuimmat kirjoittajat ovat runoilija Anja Erämaja ja sanataideopettaja-lastenkirjailija Harri István Mäki. Heidän lisäkseen kokoelmassa on novelli muun muassa Jaana Ala-Huissilta, Kari Hanhisuannolta, Miia Kahilalta, Helena Nummiselta, Raimo Möröltä ja Sonja Kinnuselta. Suurimmasta osasta kirjoittajia en ollut ikinä kuullut, joten Joulukalenteri toimi myös johdatuksena suomalaisen jännityskirjallisuuden syviin riveihin.

Novellien laatu on vaihteleva. Mua miellytti eniten Anja Erämajan "Itsenäisyyspäivä". Se erottui edukseen usein toisiaan muistuttavien novellien joukosta. Lisäksi kieli oli tehokasta ja kiinnostavaa:

Pitää vain soittaa. Olisi pitänyt soittaa. Miksi en soittanut. Kysyvät kaikenlaista. Pulssi, hengitys? En tiedä. Nimi, osoite, syntymäaika? En tiedä. Lompakko taskussa? En tiedä. En mielelläni koske kuolleisiin. Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. (40)

Muitakin hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita luki mielellään, Joulukalenterissa oli. Kirja on kuitenkin 392-sivuinen ja se on aika monta jännityskertomussivua. Monet teksteistä olivat tylsiä ja liian hidastempoisia, kieli ei ollut kiinnostavaa ja niin edelleen. Aika tyypillisiä kirjoittamisen ongelmia siis. Niinpä päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi harrastelijamaisuus taikka keskeneräisyys sekä genrekeskeisyys. Viimeksi mainittu söi tekstien omaperäisyyttä ja oli minulle, joka en yleensä lue dekkareita, vieraannuttavaa. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea tekstiä, jonka estetiikka on erilaista kuin lukemistossani yleensä. Näissä roistot sekoilevat, roistot kovistelevat, poliisit kovistelevat, joulupukit roistoilevat, auton merkki kerrotaan ja sukupuolet on aika lailla perinteiset. Luultavasti parilla lisäkirjoituskerralla monet tekstit olisivat parantuneet. Myös juonen keksimiseen monet olisivat voineet käyttää enemmän paukkuja. Tässä kohtaa mua saa syyttää yksinkertaistamisesta. Olkaa hyvät, sattumanvarainen esimerkki Jussi Katajalan novellista "Niin joulu joutui jo taas pohjolaan":

- Hohhohhoo, hauskaa joulua! Tänne oli tilattu joulupukki.
- Ei todellakaan ole tilattu, suksi vittuun, Perttu sanoi. - Onko pukki kännissä kun eksyy väärään osoitteeseen?
Joulupukki työnsi pistoolinpiipun Pertun mahaa vasten.
- Tämä on ihan oikea osoite. Mennäänpäs sisälle jakamaan lahjat.
Joulupukki hätisti Pertun olohuoneeseen. Perttu istahti sohvalle.
- Onko tämä jotain typerää pilaa? Perttu kysyi.
- En kysy, onko täällä kilttejä lapsia, koska tiedän että täällä on vain aikuisia rosvoja. Joulupukki riisui naamarinsa. Perttu kalpeni. (169)

Luin näitä ääneen ja koko homma levis sillä lailla käsiin, että vasta joskus ennen juhannusta joulukalenteri saatiin kokonaan suoritetuksi. Itsekseen lukiessa moista ongelmaa ei varmaankaan olisi, koska 392 jaettuna 24:llä on vaivaiset 16,3 sivua päivässä. Kokonaisuudessaan kirja ei ollut kovin hyvä ja ajoittain se oli hyvinkin tuskastuttava. Genren ulkopuolisena oli silti kiinnostavaa lukea, millaista kamaa myyntihittien ulkopuolella kirjoitetaan.

Reuna Kustantamolta tuli vuonna seuraavana vuonna eli 2015 uusi kirja samalla metodilla: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita. Tuskin sitä itse luen, mutta kiva, että homma jatkui. Idea on hyvä. Muitakin samantyyppisiä olisi mukava nähdä julkaistuna tai esim. täällä interneteissä. Eri sivustoilla tällaisia varmaan onkin, mutta arvelisin vaativani niiltä enemmän. Kirjamuotoiseen on helpompi keskittyä.

Rakensin muuten oman karkkikalenterin kun en saanut sellaista vaan tällaisen. Se oli hyvä kaikin puolin, tosin tuli kalliiksi. 24 jännityskertomusta aion lahjoittaa äidilleni joulukuun iloksi. Se käy esijoululahjasta.



Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna 2014