torstai 11. tammikuuta 2018

Luin romaaneja joululomalla


Vietin joitain päiviä hyvin rentouttavaa joululomaa. Se on nykyään aika harvinaista, kun muka pitäisi koko ajan tehdä jotakin. Se taas on typerää, koska en yleensä tee kuitenkaan mitään. Loman aloitukseksi luin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Valitsin sen, kun se sattui olemaan palautettujen hyllyssä. Sitten ehkä viikkoa myöhemmin lainasin bestseller-hyllystä Elena Ferranten Napoli-sarjan ykkösosan eli Loistava ystäväni: Lapsuus ja nuoruus (WSOY 2004). Mukavaa tämä itsensä viihdyttäminen pitkillä tarinoilla. Tästä innostuneena luin vielä Sarah Watersin romaanin Parempaa väkeä (Tammi 2015). Eilen lainasin Ferranten Uuden nimen tarina: Nuoruus -romaanin (WSOY 2017), joka on Napoli-sarjan toinen osa. Pääsyy tokan osan lukemiselle on ekan osan muistelu. Jos muistaisin, millainen se oli, voisin kirjoittaa siitä jotain.

Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jonka joskus ajattelin lukevani, ja sitten ajattelin, että mitä turhia. Sillä on pöljä nimi, se on paksu ja siinä on tiedettä. Sen lisäksi sitä kritisoitiin siitä, että kieli oli kuin englannista käännettyä. Kieltämättä siinä oikein käsittelemällä käsiteltiin esimerkiksi vapaata Amerikkaa ja sääntö-Suomea, eläinkokeita, tieteentekemistä, yrittämistä, oikeaa ja väärää ja niiden häilyvyyttä ja elämän kaupallistumista. Mun mielestä oli tyydyttävää muistaa, että luonnontiede ja kaikki muu tiede on kiinnostavaa ja siistii, ja että eläinten hyväksikäyttö paha. Romaanin kieli ei häirinnyt mua, lähinnä se kutkutti. Käännösmäisyys ei nimittäin ollut pelkästään siinä kielessä vaan ihan kaikessa. Pyrkimys suureksi nykyaikaa selittäväksi teokseksi toi mieleen muun muassa Jonathan Franzenin Vapauden (Siltala 2011). He eivät tiedä mitä tekevät tietysti sijoittuu osittain Jenkkeihin, mutta ei se ollut vain se: kaikki ne tieteentekomiljööt, kampukset ja suuren suuret aiheet. Se oli erikoista ja jännittävää. Vähän kuin olisi lukenut amerikkalaista käännösromaania.

Watersin Parempaa väkeä oli ihan kiva. Teos toi hauskasti esiin viihteen ongelman, eli sen viihtymisen tarpeen. Kun romaani muuttui 1920-luvun Lontooseen sijoittuvasta kielletystä rakkaustarinasta oikeussalidraamaksi, kyllästyin. En mä sellaista halunnut lukea! Pussailkaa, ja käsi housuihin niinku olis jo!

Elena Ferranten Loistava ystäväni ei myöskään ole ollut lukulistallani. Olin mä sitä tietty miettinyt joskus, kun sitä niin kehuttiin. Syksyllä eräs ystäväni kysyi, olenko lukenut Napoli-sarjaa. No en, mutta kerroin auliisti, että luultavasti se on aika epämielenkiintoinen ja viihdyttävä. Tutkimattomat ovat suosion tiet. Mutta mä olen kiinnostunut suosiosta! Niinpä lainasin kirjan. Odotin, että se on viihdyttävä kasvukertomus. Oli kai se kasvukertomus, mutta täytyy myöntää, että olin todella hämmentynyt. Mun mielestä se oli tylsä, alku oli tosi kaavamainen (ihailen tätä mun kaverii tosi paljon ja kaikki tykkää siit enemmän ku musta) ja tuntui ettei se onnistu sanomaan mitään merkittävää. Samalla se lohdutti: muistin, että olen vihonviimeinen vastarannan kiiski. Yhdistin Loistavan ystävän kyllästyttävyyden Miki Liukkosen O:n (WSOY 2017) typeryyteen, ja rauhoituin. Ehkä vika ei tosiaan ole minussa, vaan kirjoissa.

Joka tapauksessa Loistava ystävä oli kiinnostava lukukokemus. Kliseisen alun jälkeen se parani. Päähenkilö Lenù pärjää koulussa ja opiskelee ja pussailee, vaikka sen kaveri onkin paljon parempi aina kaikessa. Ihan samastuttavaa mun mielestä. Napolin kuvaus on aika kiinnostavaa, myös köyhyys. En siltikään ymmärrä tätä villiä, kreisiä suosiota. Loistava ystäväni oli paljon tylsä. Olisin kaivannut nerokasta luokka-analyysiä tai edes vähän enemmän sen kiilan työntämistä luokkanousevan Lenùn ja sen lapsuudenympäristön väliin. Jotain oivaltavaa siitä, mikä tässä kirjassa on merkittävää. Romaanin tyylikin hämmentää mua: se on jotenkin ulkokohtainen, tunteeton ja tarkkaileva, ylipäänsä tylsä. Tällaistako halutaan lukea? Erikoista.

Olen Napoli-sarjan kakkososassa eli Uuden nimen tarinassa sivulla 153. Nyt on jo päästy asiaan, tai ainakin lähelle sitä. Nyt päähenkilö tiedostaa jo jonkin eron rikkaiden kaupunginosien asukkaiden ja köyhien kaupunginosien asukkaiden välillä, eikä se ero typisty vain rahaan:

Vaikka Lila ottaisi kassasta miljoonia liiroja, kolmekymmentä, vaikka viisikymmentä miljoonaa liiraa, hänkään ei onnistuisi siinä. Minä olin tajunnut sen: lopultakin oli jotakin, minkä tiesin paremmin kuin Lila, enkä ollut oppinut sitä noilla kaduilla vaan koulun ulkopuolella katsoessani tyttöä, joka oli tullut hakemaan Ninoa. Hän oli meidän yläpuolellamme, noin vain, haluamattaankin. Ja se oli sietämätöntä. (132)

Toinen kiinnostava asia Uuden nimen tarinassa on väkivalta. Kyllä sitä ekassakin osassa oli jonkin verran, mutta se oli aika merkityksetöntä. Päähenkilön bestiksen päästyä naimisiin alkaa nyrkki heilua, ja lukijakin saa osansa väkivallan logiikasta. Tässä sillä kasvatetaan tuhmaa vaimoa. Samalla tavalla kuin nykypuheessa lastenhakkaamista puolustettaessa, myös vaimonhakkaaminen on väkivallantekijälle ikävä velvollisuus, joka vain on suoritettava:

Sitten ääni muuttui lähes pelokkaaksi: nyt jouduin taas lyömään häntä, hänen ei olisi pitänyt mennä Solaroiden luo sen näköisenä. Mutta hänen sisällään on voima, jota en pysty lannistamaan. Paha voima, joka tekee tyhjäksi hyvät tavat, kaiken. Myrkky. Näethän sinä, että hän ei tule raskaaksi? Kuukaudet kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. (89)

Koska Napoli-sarjassa selvästi käsitellään suuria asioita niin toivoisin, että niihin paneuduttaisiin enemmän. Olisi kiinnostavaa, jos esimerkiksi yleinen ilmapiiri ihan selkeästi olisi perheväkivaltaa puolustava ja se jotenkin konkretisoituisi teoksissa. Samanlaista konkreettisuutta kaipaan myös luokkaerojen ja luokkanousun kuvaukseen. Pelkkä sen mainitseminen, että joidenkin mielestä on ihan oikein, että vaimoja vedetään turpaan, ei riitä. Miksi päähenkilö on tämän asian kanssa niin tuomitseva? Sen voi selittää koulutus. No, miksi Lilan mielestä hakkaaminen on väärin? Miksi se ei ole sen mielestä oikein?

Olen sitäkin suunnilleen yhdellä ajatuksella sivunnut, että onko kerronnan ankeus jonkinlainen viittaus Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaan (Otava). Napoli-sarjan moniosainen nimeämistekniikka kun lienee sellainen: vrt. Uuden nimen tarina: Nuoruus ja Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä. Nolosti on myönnettävä, että en ole varma, kuinka vahvasti tää yhteys näkyy alkuteoksissa. Mulla on sellainen fiilis, että tätä Proust-yhteyttä on kaiveltu kyllä, mutta en ole jaksanut itse selvittää sitä sen tarkemmin.

Olen lukenut Loistavasta ystävästäni joitain blogipostauksia. Toisissa on hullaannuttu ja toisissa ei. Ne, jotka kirjasta eivät ole pitäneet, ovat usein nostaneet esiin väkivallan ja Lenùn ja Lilan ystävyyden kummallisuuden. Kuten sanottua, pidän väkivallasta. Romaanissa kuvattava ystävyys taas ei ole kovin ystävällistä, itse asiassa se on ihan erilaista kuin odotin. Se on lähinnä kilpailutilanne jonkun läheisen kanssa. En mäkään sitä ehkä aina ystävyydeksi kutsuisi, mutta toisaalta miksi ei. Se on aika tunnistettavaa. Mua myös viehättää siinä ajatus siitä, että ihmisiä nyt satutaan siunaamaan joillain toisilla ihmisillä, on ne kivoja tai ei, ja sitten niitä siedetään, kun niitä on kerta siedetty jo vaikka kymmenen vuotta, vaikka ne ois aika tyhmiäkin. Lenùn ja Lilan ystävyys on ennemminkin vakavahenkinen liittouma kuin ihana, keveä hauskanpitosuhde.



Elena Ferrante: Loistava ystäväni 
WSOY 2004, suom. Helinä Kangas
alkuteos L'amica geniale


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
WSOY 2017, suom. Helinä Kangas
alkuteos Storia del nuovo cognome


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014


Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, suom. Helene Bützow
alkuteos The Paying Guests

torstai 4. tammikuuta 2018

2017 / 2018


Tämä on vuoden 2017 viimeistelypostaus ja 2018 suunnittelupostaus.

Kertoisin, mitä kirjoja olen lukenut ja kuinka paljon, jos tietäisin sen. Aloin vuosi sitten tammikuussa listata kirjoja ylös, mutta huhtikuussa olin jo kyllästynyt hommaan. Aloitin uudestaan syksyllä, lopetin noin puolentoista kuukauden kuluttua.

Keväällä aloin kirjoittaa runokokoelmaa. Oon tietty kirjoittanut sitä kokoelmaa jo monta vuotta, tai niitä runoja. Nyt homma vain on ollut mukavan jäsentynyttä. Että jos jollain kustantamolla ois tarve kokoelmalle jossa on esineitä ja eläimiä niin pirauttakaapas meitsille.

Mitäs sitte?

Emmä tiedä, onko mulla jotakin kirjojen lukemiseen liittyviä suunnitelmia. Ajattelin taas alkaa kirjata niitä luettuja. Tuntuu myös, että haluisin lukea enemmän hyviä kirjoja, mutta en tiedä mitä ne on. Otan ehdotuksia vastaan.

Aion kirjoittaa mun kokoelman valmiiksi, ja joudun ehkä tyrkyttämään sitä eri paikkoihin, jos tän postauksen seurauksena puhelin ei ala piristä. Se jännittää.

Mulla ei selvästi ole mitään sanottavaa tästä mistään aiheesta! Haluaisin sanoa, että aloitan nyt jonkin lukemiseen liittyvän projektin ja täten käyn läpi tämän ja tämän kielialueen kirjallisuutta systemaattisesti kesäkuun alkuun asti. Mut en kuitenkaan tee niin. Pitäis varmaan lukea Veera Antsalon Sähkökatkoksen aikaan, kun sitä mulle on suositeltu.