torstai 29. maaliskuuta 2018

rivi ja runo


Kolme mun runoa löytyy uusimmasta Tuli&Savusta eli Eläin-numerosta. Se on vähän jännittävää, kun olenhan mä nyt kirjottanut tässä jo niitä aika pitkään eli useita vuosia, mut ei niitä ole kuin muutamassa pienessä julkaisussa julkaistu. Niistäkin on jo aikaa. Oon nössö kirjoittaja.

Tällä viikolla koin toisenkin merkittävän hetken, tai kaksi, kirjoittajan urallani. Ensinnäkin lähetin ensimmäistä kertaa runokokoelmani käsikirjoituksen kustantamoihin. Toiseksi sain elämäni ensimmäisen hylkäyskirjeen: ilmeisistä ansioista huolimatta. Hylkäyksen jälkeen tuntui heti jotenkin vanhemmalta ja viisaammalta, ja tietysti hieman hauraammalta.



Tuli&Savu
1/2018 nro 92 Eläin

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas

Tubettaja Mansikkka eli Maiju Voutilainen on julkaissut runokokoelman Otavalta. Kokoelman nimi on Itke minulle taivas. Sen on kuvittanut Hilla Semeri. Törmäsin siihen jossakin blogissa ja sitten SKS:n kirjaston maailman parhaassa uutuushyllyssä. Kokoelma ei kiinnostanut mua niinkään kirjallisten ansioidensa tähden, vaan muista syistä, joita yritän valottaa tässä postauksessa.

Takakannen mukaan Itke minulle taivaassa "kirjoittaja päästää lukijan ihonsa alle" ja "sydänverellä kirjoitetuissa runoissa ja mietteissä on lohdutuksen voimaa". On kiinnostavaa, ettei kustantamo ole uskaltanut kutsua kirjaa runokokoelmaksi vaan runo- ja mietekokoelmaksi. Mitä hittoa se tarkoittaa? Yksinkertaisuuden vuoksi minä puhun kuitenkin runokokoelmasta.

Teoksen alussa on esipuhe, joka alkaa:

Rakas lukija
Ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuus ovat varmaan tuttuja harmillisen monelle, myös minulle. (5)

ja loppuu:

Toivottavasti sinä saat tästä kirjasta lämpöä ja voimaa. (6)

Seuraava teksti on tsemppaava "sinulle, kuka tahansa/minulle, keneltä tahansa". Se on lohduttava lista, joka antaa luvan itkeä ja vakuuttaa, kuinka "kehosi on sinun ja se on kaunis huolimatta muhkuroista ja lommoista" ja että, "osaat enemmän kuin uskotkaan. (7)" Tämän jälkeen, sivulta 9, lähtee liikkeelle varsinainen runo-osasto. Osastojakoa kokoelmassa ei muuten ole.

Kiinnostavin runo on kirjan loppupuolella:

rakkaus on kuin sota,
se jättää jälkeensä vain ruumiita.
mutta minä antaudun.
antaudun sinulle ja toivon,
että hoidat hommasi siististi ja hiljaa. (49)

Loppu on sen verran hämmentävä, groteskikin, että mun on pakko pitää siitä. Yleisesti kuitenkin tekstejä vaivaavat itsestäänselvyydet: "tahtoisin maata ja maatua/sulautua osaksi universumia/ilman huolia ja ahdistusta maailmasta/kaipaan syleilyn turvaa/kosketusta" (37). Suurin osa ihmisistä tunnistanee tällaiset tunteet, ja se tekee runoista varmaan monille ymmärrettäviä ja koskettavia.

Mutta ei kai runokokoelma ole terapiaväline? Ehdottaisin, että lukijan elämänhalun palauttamiseen tähtäävät kokoelmat pantaisiin self-helpin, eikä runouden, alle. Silloin niitä voitaisiin arvioidakin jonkinlaisen lohdullisuuden ja empaattisuuden kautta, eikä tällä tavalla ikävästi tekstuaalisina olioina.

Otava on tehnyt typerästi julkaistessaan Voutilaisen kokoelman, sillä kokoelma ei ole valmis. On epäreilua, että kirja hohkaa kustantamon myyntitavoitteita; Mansikkkalla on 168000 tilaajaa Youtubessa. Tästä teoksesta tulee sellainen olo, että kirjoittajaa on kusetettu, eikä hänelle ole annettu mahdollisuutta tehdä hyvää kokoelmaa (tai vaadittu sitä!). Itke minulle taivas ei ole ihan mahdoton, mutta sen ei myöskään olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä. Voutilaisen olisi pitänyt antaa kirjoittaa vaikka neljä vuotta lisää ja katsoa sitten. Sanon näin sekä lukijaa että kirjoittajaa ajatellen. Lukijalle tietysti parempi teksti on parempaa. Niin on kirjoittajallekin. Sen lisäksi ajattelen, että taiteilijaksi kasvamisessa on paljon samaa kuin aikuiseksi kasvamisessa: on hyvä, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa ja joutuu välillä huhkimaan ja usein on tylsää. Niin syntyy kiinnostavampia ja mukavampia ihmisiä.

Itke minulle taivas tuo monilta osin mieleen räppäri Paperi T:n Post-alfan (Kosmos 2016) ja Instagram-runoilija Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa-kokoelman (Sammakko 2017). Kaurin ja Voutilaisen teokset ovat nuoren naisen helppolukuista käyttörunoutta. Molemmissa on myös kuvitus. Post-alfa ja Itke minulle taivas ovat kansiltaan hyvin samanlaiset. Kaikki kolme tuntuvat enemmän rahantekovälineiltä kuin runoudelta. Post-alfa ja Itke minulle taivas sentään tuovat tunteen, että jotakin näistä voisi saada aikaan, kunhan vain kirjottajilla riittäisi hermoja. Rupi Kaurin kirja tuntuu vain insta-ajalle sopivasti hyvännäköiseltä ja sisällöltään typerältä. Teokset ovat muuten kaikkien kolmen esikoiset.

Monissa lukemissani bloggauksissa Itke minulle taivaasta (ja samoin maitoa ja hunajaasta) huomautettiin, että siitä olisi tykätty joskus teininä, tai että kirja sopii nuorille. Tämä mietityttää minua. En nimittäin haluaisi ajatella, että nuoruus vaatii laiskaa ajattelua ja tekstiä. Kai nuorisokin osaa tunnistaa omaperäisen ja kiinnostavan ajatuksen! Vaikka sitten angstista, epävarmuudesta ja omasta naamasta.



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017