PIKASUOSITUS! Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Keksin tällaisen PIKASUOSITUS!-julkaisun tai sarjan vai miksi näitä pitäiskään sanoa. Siksi vain, että olen laiska, ja koska musta on aika tylsää kirjoittaa vain jotain hehkutuksia tai lukea niitä, joten hehkutan ihan lyhyesti.

Olkaa hyvä: Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Pirun jees! Puhuja puhuu ja kissa ja tuuli puuhailee mitä lie ja kaikkee.

Meen tosi vaikeeks kun multa kysytään, että no mikä sitten on hyvää. Viime aikoina oon vastannut, että Tuuli ja kissa on kyllä tosi hyvä kokoelma. Yritän selvitä siitä kysymyksestä aina noin, mainitsemalla jonkin äskettäin lukemani teoksen.

Mä tykkään siitä, kun Tuuli ja kissassa on paljon hmm kissaa ja mehiläisiä. Pidän sadunomaisesta sattumanvaraisuudesta ja tietynlaisesta sarjakuvamaisuudesta. Runot on niinku sarjakuvan ruutuja. Sitten sanon vielä, että tosi hyvin kirjoitettu. Tosi hienosti kulkevaa kieltä.






Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.
Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn.
Kissa väittää kattilan pään yllyttäneen
joten syy on tavallaan minun.
(36)



Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Poesia 2018

Chick litistä, naisista ja kritiikistä

Olen miettinyt päivänä muutamana naisten viihdekirjallisuutta. Olen käyttänyt siitä lähinnä nimitystä chick lit, koska se on kätevää ja koska"naisten viihdekirjallisuus" on käsitteenä liian laaja. Chick lit -käsitekin varmasti on väkivaltainen ja yksinkertaistava, eikä kerro melkein mitään mistään, paitsi omista kuvitelmistani ja ennakkoluuloistani.

Chick litillä viittaan siis kirjallisuuteen, joka kuvaa tyypillisesti kirjoitusajankohtansa populaareja ja yhteiskunnallisia ilmiöitä päähenkilönaisen näkökulmasta. Arki ja aikalaisuus ovat tärkeitä: ruoka, baarit, kommunikaatioteknologia ja erilaiset ja eri asioihin liittyvät trendit. Usein käsitellään ihmissuhteita, työelämää ja elämänvalintoja. Kuluttaminen on tärkeää.

Sitten mietin sitä, että koska tosi moni kolmekymppinen nainen elää sellaista elämää, jossa kelaa duuniaan, vaatteitaan, smoothie bowleja ja Tinderiä, ni: jos siitä kirjoittaa ilman chick litiä niin tuleeko siitä kumminkin chick litiä? Onko jonkinlainen "naisaikalaisuus" sellaista, josta tulee aina chick litiä?

Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018) ei ole chick litiä. Se on itsestään selvästi romaani ilman etuliitteitä. (Paitsi nais-! Jonkun mielestä se on aina nais-.) Myöskään Laura Gustafssonin Pohja (Into 2017) ei ole chick litiä. Toisaalta molemmat ovat kulturelleja ja jotenkin omaelämäkerrallisia. Ehkä chick litissä arkielämä vyöryy päälle? Tai arjen kuluttamisen eri muodot?

En minä tiedä. Olen varmaan yksinkertaistanut tai mukiloinut koko käsitteen jo ihan typeräksi. Halusin vain sanoa, että lukekaa päivän Hesarista kritiikit Mika Rätön romaanista Se jokin - kuule härkäpapusi rapisevan (Teos 2018) sekä Laura Honkasalon romaanista Vie minut jonnekin (Otava 2018). Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten Rättöä kohotettiin renessanssineroksi, jonka "teoksen keskeisiä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus, demokratian rappio, oikeiston nousu ja ilmastonmuutos". Honkasalo taas "luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin".