Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.
Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.
Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.
Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.
Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti