Miranda July: Avokämmen

Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:

(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)

Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta

Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.