torstai 4. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O


Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:
"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)
Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:
"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 
Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017

7 kommenttia:

  1. Olipa kiva lukea tämä arvio, oikein etsimällä etsin onko yhtään kriittisempää arviota kirjasta, kun monet kriitikot tuntuvat vain hehkuttavan sitä. Minua ärsytti myös kirjan naiskuva ja se miten neurooseja ja etnisyyttä käsiteltiin. Jollain lailla lapsellinen ja loputtomiin venytetty oli myös scifiosio. Siinä ei ollut mitään kovin uutta, elokuvat ja tv-sarjat ovat vastaavaa toistaneet. Ansiokasta oli runokieli, jota kirjailija tuntuu tuottavan vaivatta loputtomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin! Oma lukukokemus ja julkinen vastaanotto ovat olleet kyllä hämmentävän erilaiset. Tuntuu, että O:n halutaan olla hyvä, mutta en tiedä miksi. Kai siinä nähdään jotain freesiyttä, mitä kaivattaisiin suomalaiseen kirjallisuuteen. Oli tietysti lohdullista kuulla mielipiteesi!

      Poista
  2. En ole vielä lukenut O:ta loppuun, mutta tähän mennessä on tullut vahvasti sellainen fiilis ettei kirjoittajalla ole ollut oikein mitään uutta tai sanomisen arvoista sanottavaa... Pikemminkin pyrkimys tuottaa itseisarvoisesti paljon tekstiä ja sekoittaa joukkoon pintapuolisia ja yhdentekeviä viittauksia ajankohtaisiin teemoihin. Jotenkin tuntuu, että jos kirja on 858 sivua pitkä, silloin pitäisi myös olla ihan kunnolla ja aidosti jotain asiaa. (Toki voi myös olla, että Liukkonen yksinkertaisesti nauttii taidokkaan kielen tuottamisesta, hupaisien mielikuvien luomisesta yms. ja että kirjan käsittely julkisuudessa on vain harhaanjohtavasti antanut ymmärtää että pointti olisi ollut nimenomaan "sanoa" jotain jostain.)

    "Tuntuu, että O:n halutaan olevan hyvä" vastaa omaakin vaikutelmaani. Itse asiassa mietin, että onkohan ainutkaan satunnainen, kirjaan spontaanisti ja puolueettomasti tarttunut lukija innostunut O:sta niin kuin sitä julkisesti ylistäneet kriitikot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa mietin, että onkohan ainutkaan satunnainen, kirjaan spontaanisti ja puolueettomasti tarttunut lukija innostunut O:sta niin kuin sitä julkisesti ylistäneet kriitikot.

      Minä olen. Luin kirjan vasta viime talvena. En tuntenut Liukkosen teoksia tai Liukkosta kuin kuvista. Arvosteluja en ollut lukenut, mutta järkälemäinen teos kirjaston hyllyltä tarttui käteen. Nautin Liukkosen kielestä, huumori upposi myös minuun. En hakenut tekstistä mitään syvällistä sanomaa vaan luin O:n viihteenä. Henkilöhahmojen neuroosit, tahallisen(?) hölmö scifi-juonne, kaikki tuo oli nautittavaa lukemista. Wallaceen en ole tutustunut, joten siihen vertaaminen ei pilannut lukukokemusta.

      Poista
  3. Mun mielestä Liukkosen kannattaisikin keskittyä kielen pintakerroksiin ja täten leikkiä vain enemmän tekstin esteettisyydellä tai jollakin sen tyyppisellä. Joku muu voi sanoa jotain.

    Tuli mieleen, että luin David Foster Wallacen Kummatukkainen tyttö -novellikokoelman ja olin hyvin hämmentynyt kun se kuulosti ihan O:lta. Tätä seikkaa ei ole tuota O:n arvioissa esiin, vaikka alaviitteiden viljely kirjailijaan liitetäänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Huomaan että mua se Wallacen jäljittely jotenkin ärsyttää, juuri siksi että se tuntuu niin pintapuoliselta. Wallace pyrki nimenomaan ymmärtämään ja selittämään ympäröivää todellisuutta, siis "sanomaan" jotain, ilmeisesti aika tosissaan, ja tuntuu että O ikään kuin vain höyhenenkevyesti esittää tekevänsä niin. Mutta tiedostan että tää ärtymys on jollain tapaa ulkokirjallista. Se mitä tiedän, tai luulen tietäväni, Wallacesta henkilönä ja kirjoittajana antaa sen teksteille lähtökohtaisesti tietynlaista painoa, oletan että niillä yritetään sanoa jotain "uutta ja sanomisen arvoista" ja kohtelen niitä tämän oletuksen mukaisesti, siinä missä Liukkosen "julkinen esiintyminen" ohjaa odotuksiani toisenlaiseen suuntaan... Jaa-a. Mieleni voisi itse asiassa olla paljon avoimempi O:ta kohtaan, oon ehkä ollut vähän epäreilu.

      Poista
  4. noniin, liityin nyt sitten itsekin tähän O:hon nihkeämmin suhtautuvien joukkoon.

    https://opusvei.blogspot.fi/2018/01/valkoiset-kyparat-eli-miki-liukkosen-o.html

    VastaaPoista