Takakannen mukaan Itke minulle taivaassa "kirjoittaja päästää lukijan ihonsa alle" ja "sydänverellä kirjoitetuissa runoissa ja mietteissä on lohdutuksen voimaa". On kiinnostavaa, ettei kustantamo ole uskaltanut kutsua kirjaa runokokoelmaksi vaan runo- ja mietekokoelmaksi. Mitä hittoa se tarkoittaa? Yksinkertaisuuden vuoksi minä puhun kuitenkin runokokoelmasta.
Teoksen alussa on esipuhe, joka alkaa:
Rakas lukija
Ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuus ovat varmaan tuttuja harmillisen monelle, myös minulle. (5)
ja loppuu:
Toivottavasti sinä saat tästä kirjasta lämpöä ja voimaa. (6)
Seuraava teksti on tsemppaava "sinulle, kuka tahansa/minulle, keneltä tahansa". Se on lohduttava lista, joka antaa luvan itkeä ja vakuuttaa, kuinka "kehosi on sinun ja se on kaunis huolimatta muhkuroista ja lommoista" ja että, "osaat enemmän kuin uskotkaan. (7)" Tämän jälkeen, sivulta 9, lähtee liikkeelle varsinainen runo-osasto. Osastojakoa kokoelmassa ei muuten ole.
Kiinnostavin runo on kirjan loppupuolella:
rakkaus on kuin sota,
se jättää jälkeensä vain ruumiita.
mutta minä antaudun.
antaudun sinulle ja toivon,
että hoidat hommasi siististi ja hiljaa. (49)
Loppu on sen verran hämmentävä, groteskikin, että mun on pakko pitää siitä. Yleisesti kuitenkin tekstejä vaivaavat itsestäänselvyydet: "tahtoisin maata ja maatua/sulautua osaksi universumia/ilman huolia ja ahdistusta maailmasta/kaipaan syleilyn turvaa/kosketusta" (37). Suurin osa ihmisistä tunnistanee tällaiset tunteet, ja se tekee runoista varmaan monille ymmärrettäviä ja koskettavia.
Mutta ei kai runokokoelma ole terapiaväline? Ehdottaisin, että lukijan elämänhalun palauttamiseen tähtäävät kokoelmat pantaisiin self-helpin, eikä runouden, alle. Silloin niitä voitaisiin arvioidakin jonkinlaisen lohdullisuuden ja empaattisuuden kautta, eikä tällä tavalla ikävästi tekstuaalisina olioina.
Otava on tehnyt typerästi julkaistessaan Voutilaisen kokoelman, sillä kokoelma ei ole valmis. On epäreilua, että kirja hohkaa kustantamon myyntitavoitteita; Mansikkkalla on 168000 tilaajaa Youtubessa. Tästä teoksesta tulee sellainen olo, että kirjoittajaa on kusetettu, eikä hänelle ole annettu mahdollisuutta tehdä hyvää kokoelmaa (tai vaadittu sitä!). Itke minulle taivas ei ole ihan mahdoton, mutta sen ei myöskään olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä. Voutilaisen olisi pitänyt antaa kirjoittaa vaikka neljä vuotta lisää ja katsoa sitten. Sanon näin sekä lukijaa että kirjoittajaa ajatellen. Lukijalle tietysti parempi teksti on parempaa. Niin on kirjoittajallekin. Sen lisäksi ajattelen, että taiteilijaksi kasvamisessa on paljon samaa kuin aikuiseksi kasvamisessa: on hyvä, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa ja joutuu välillä huhkimaan ja usein on tylsää. Niin syntyy kiinnostavampia ja mukavampia ihmisiä.
Itke minulle taivas tuo monilta osin mieleen räppäri Paperi T:n Post-alfan (Kosmos 2016) ja Instagram-runoilija Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa-kokoelman (Sammakko 2017). Kaurin ja Voutilaisen teokset ovat nuoren naisen helppolukuista käyttörunoutta. Molemmissa on myös kuvitus. Post-alfa ja Itke minulle taivas ovat kansiltaan hyvin samanlaiset. Kaikki kolme tuntuvat enemmän rahantekovälineiltä kuin runoudelta. Post-alfa ja Itke minulle taivas sentään tuovat tunteen, että jotakin näistä voisi saada aikaan, kunhan vain kirjottajilla riittäisi hermoja. Rupi Kaurin kirja tuntuu vain insta-ajalle sopivasti hyvännäköiseltä ja sisällöltään typerältä. Teokset ovat muuten kaikkien kolmen esikoiset.
Monissa lukemissani bloggauksissa Itke minulle taivaasta (ja samoin maitoa ja hunajaasta) huomautettiin, että siitä olisi tykätty joskus teininä, tai että kirja sopii nuorille. Tämä mietityttää minua. En nimittäin haluaisi ajatella, että nuoruus vaatii laiskaa ajattelua ja tekstiä. Kai nuorisokin osaa tunnistaa omaperäisen ja kiinnostavan ajatuksen! Vaikka sitten angstista, epävarmuudesta ja omasta naamasta.
Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017
"Ehdottaisin, että lukijan elämänhalun palauttamiseen tähtäävät kokoelmat pantaisiin self-helpin, eikä runouden, alle. Silloin niitä voitaisiin arvioidakin jonkinlaisen lohdullisuuden ja empaattisuuden kautta, eikä tällä tavalla ikävästi tekstuaalisina olioina."
VastaaPoistaTää on tosi hyvä pointti. Musta on outoa, että nykyään kirjalta, proosa- tai runoteokselta, voidaan vaatia empaattisuutta, terapeuttisuutta tai muuta suoraa hyötyä, tai että sellainen lasketaan taiteelliseksi ansioksi. Ei se nyt mikään ihmekään ole, kun taiteen rahoituksesta ja taiteesta nykyään puhuttaessa esiin nousevat toistuvasti taiteen "terveysvaikutukset". *puistatus*
Kapitalistista realismiahan tällainen hyötytaide on, ja tyypillistä on, että tällainen runous on myös itsestäänselvää. Lukutapoja on vain yksi. Viesti on räikeä ja "hyvä". Se on moraalinen ja empaattinen ja hyvä. Ja myykin näköjään hyvin.
Tää on hyvä ja oivaltava arvio, ja olen yllä olevan kommentin kanssa samaa mieltä siitä, että taiteelta ei voi tai pidä vaatia terveellisyyttä, elämänhalun palauttamista tai muuta hyödyllisyyttä, mutta jäin miettimään:
VastaaPoista- Jos taiteen tekemiseen motivoivien tekijöiden joukossa on ajatus siitä, että voisi mahdollisesti palauttaa jonkun elämänhalun, niin onko se siis lähtökohtaisesti itsessään jotenkin vähän nolo tai kökkö motiivi? Vai onko niin, että sellaiseen pyrkivä taide nyt vain jostain syystä tuppaa yleensä olemaan kökköä ja yksiulotteista?
Jäin miettimään myös toista kysymystä, joka on sen verran iso ja laaja ettei ehkä ole vastattavissa:
- Mikä erottaa taiteelliset ansiot ja jonkin toisen sortin ansiot? "Pistäminen ajattelemaan" hyväksytään kai aika yleisesti taiteelliseksi ansioksi. Eikö "terapeuttisuus" voi olla taiteellinen ansio?
Moi! Mulla on ollut vaikeuksia vastata näihin kysymyksiin, mutta sanon nyt jotain. Ajattelen, että sinänsä kenties kaikki motiivit on hyviä, kyse on vain siitä kuinka suuren painoarvon ne teoksessa saa tai kuinka suuri painoarvo niille vastaanotossa annetaan. Vähän niinku et viihdyttävyys on ihan hyvä juttu, mutta jos kirja haluaa olla taidetta ja se viihdyttävyys saa liian ison roolin, se luultavasti syö taidepainotusta. Silloin teoksesta tulee helposti viihdettä, vähän niinku liian self-helpmäisestä kirjasta tulee self-helpiä, tai taistolaisesta runoudesta tuli politiikkaa. Eli kyse on tasapainosta, ja siitä mikä nähdään taiteen tehtävänä.
VastaaPoistaTaiteen tehtävä liittyy sit ehkä kysymykseen numero 2. Jos pyrkimys saada lukija (tai katsoja/ihansama) ajattelemaan on liian ilmiselvä tai vaikkapa suoraviivaisen yhteiskunnallinen (Jani Leinonen!), yleensä ärsyynnyn. Toisaalta sitten vaikka realistinen romaani on jo alkujaan yhteiskunnallinen ja muutokseen pyrkivä. Ehdotan, että terapeuttisuus voi ehkä olla ansio (tai ei ainakaan negatiivinen piirre) taideteoksessa. Ehkä se sinällään ei ole taiteellinen ansio. Kyllä itsekin joskus lukiessa koen sellaisia "pörröisiä hetkiä" jolloin "muutan kieleen asumaan" (<-- lainaus itseltäni) ja siinä tunnistamisen ja tuttuuden kokemuksessa on tietty jotain terapeuttista ja lohdullista. Mut onko "taiteellinen terapeuttisuus" kuitenkin enemmän osa lukijan tulkintaa kuin itse teosta?
Toivottavasti tässä oli jotain järkeä. Hyvää perjantaita!
Kiinnostavasti vastattu, kiitos! Noi on tosiaan kysymyksiä, joihin on ehkä mahdoton keksiä lopullista ja tyhjentävää vastausta... Sellaisiakin kysymyksiä on silti varmaan ihan hyödyllistä toisinaan yrittää ratkaista.
VastaaPoista