maanantai 25. helmikuuta 2019

Sally Rooney: Normal People

Aurinko paistaa mun korvaan. Tää saattaa olla eka päivä kun aurinko ylipäänsä paistaa tähän asuntoon: ikkunat on sisäpihalle ja tää on enemmän loukkomainen kuin valoisa läpitalon huoneisto. Eikä tää siis olekaan läpitalon-. Ulkona on +15 ja pörriäiset lentää ja kukat kukkii.

Luen Goodreads -arvosteluja Sally Rooneyn Normal People -romaanista (Faber&Faber 2018). Kuulin ekaa kertaa kirjasta, kun The Guardian kutsui sitä sanoilla "the literary phenomenon of the decade". Musta on mukavaa, että Rooney on irlantilainen nainen, ja silti lasketaan nuoreksi neroksi. Parasta ois tietysti jos se ois vanha nainen.

Poikaystäväni (joka taitaa olla kiinnostunut kirjallisista sensaatioista) lainasi Normal Peoplen kirjastosta, luki sitä 28 sivua ja siirsi sitten mulle. Tää tietysti asetti jonkinlaisen odotuksen. Olisinko idiootti, jos pitäisin kirjaa fantastisena, vaikka puolisoni mielestä se on teennäinen? Mä toisaalta luen aika laajasti, ja ihan sujuvasti, vaikka teos ei musta niin kummoinen olisikaan.

Normal People on kuulasta, arkista ja mahdollisesti tylsää proosaa, jossa ei ole mitään vikaa noin niin kuin sanatasolla. Siinä kuvataan paljon teen keittämistä ja sen sellaista. Kirja alkaa, kun ihan suosittu Connell tutustuu samaa vuosiluokkaa käyvään, hyljeksittyyn ja outona pidettyyn Marianneen. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotona muutaman kerran viikossa, ja poika tulee aina äitiään vastaan. Alkaa salainen romanssi, jossa Connell on niskan päällä, koska ei halua nolon suhteen tulevan ilmi. Molemmat tuntevat itsensä friikeiksi, Marianne muuten vain ja Connell suhteen takia. Tätä epätasaista ja usein katkolla olevaa rakkaustarinaa seurataan läpi kirjan. Muita asioita teoksessa ovat luokka ja raha (Connell köyhä, Marianne rikas), lahjakkuus (molemmat päähenkilöt ovat toki superlahjakkaita), sosiaalinen kyvyttömyys ja vaikeus sopeutua ja niin edespäin.

Päähenkilöiden lahjakkuus oli kirjassa ehkä kaikkein uuvuttavinta. Okei, tietysti joka lukija haluaa ajatella, että on varmasti salaa tosi, tosi hyvä jossain. Että esimerkiksi olisi voinut hakea Dublinin Trinity Collegen scholarshipiä ja saada sen, kuten molemmat päähenkilöt, ja itseasiassa myös kirjailija, saivat. Se kattaa viisi vuotta ilmaista koulutusta, ilmaisen asumisen, illalliset, ja varmaan huomattavan kasan sosiaalista pääomaa. Erityisyksilöt vain tuntuvat, niin, uuvuttavilta. Mitä tekemistä tällä on minun kanssani? En minä ole kykenevä saavuttamaan tuollaista. Eikä se oikeasti ole siitäkään kiinni, että sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, vaan sen kanssa, kuinka tuollaisia tarinoita ei mitenkään kyseenalaisteta. Kirjallisuus on jo täynnä niitä. Se on raskasta.

Kirjan alussa mietin, että mikä on tämä kuulaus (hirveä sana, mutta sopii tähän) ja arkipäiväisyys ja jonkinlainen sosiopaattisuus, joka paistaa läpi näiden henkilöiden ihmissuhteesta. Sitten tajusin, että se onkin harukimurakamimaisuus! Tiedättekö, sellainen taiteellinen "Hänessä vain korvat ovat niin kauniit, että voisin katsella niitä koko päivän. Nousen keittämään teetä, ja hän riisuu rintaliivinsä." Koska tää on ainoastaan mun vaikutelma, niin en löytänyt tähän väitteeseen mainittavaa perustelua tältä istumalta! Sanon vielä, että pidän Murakamia yliarvostettuna, tosin ihan viihdyttävänä.

Normal People on siis Rooneyn toinen teos, ja jo mainittu Guardianin artikkeli esittää sen  milleniaalien sukupolvikuvauksena:
It is the first novel I have read that has convincingly captured what it is to be young today: often overeducated, neurotic, slightly too self-aware. So much can be read into the aspiration of the male character Connell to one day “start going to dinner parties and having conversations about the Greek bailout” – a dream for a young man with preconceived ideas about what successful adults do. Or, indeed, to fellow protagonist Marianne’s sense that “her real life was happening somewhere very far away, happening without her, and she didn’t know if she would ever find out where it was or become part of it”.
Mistä voi tietää, onko neuroottinen tai "slightly too self-aware"? Mun mielestä tää pätkä kuvaa hyvin Normal Peoplea, koska en ole ihan varma sanooko se mitään uutta tai kiinnostavaa. On niin kovin helppo sanoa, että milleaniaalit on ylikoulutettuja, neuroottisia ja itsetietoisia. Mitä se sitten tarkoittaa? Connellin ajatus dinner partyistä oli kuitenkin osuva - ehkä tosin enemmän luokkanäkökulmasta kuin liittyen milleniaalien (apua mikä sana) kuvaan aikuisuudesta. Näin sen sillai, että työväenluokkainen nuori mies Sligosta kuvittelee keskiluokkaista elämää Dublinissa. Kiinnostava oli myös lainaus, joka kuvasi Mariannen ajattelua: se ei sisällä mitään ihmeellistä, vaan on ennemminkin vain kliseinen. Ylipäänsä Normal People tuntui usein siltä, että se ei kuvaa maailmaa, vaan kuvaa maailmasta. Siitä on helppo tykätä, kun se on niin tuttu, vaikka esittääkin olevansa freesi ja älyllinen. Että "Ah, ne nykynuoret! Tuollaisia harhailijoita! Vaikea rakentaa ihmissuhteita, ja onpas neuroottista!" Mut onko?

Toisaalta ei kirja mun mielestäni huono ollut: luin sen ihan mielelläni (se ei kyllä kerro mitään), se oli rakenteeltaan hyvin yksinkertaisella tasolla oivaltava ja kielikin oli hyvää. Lisäksi vielä tykkään Irlannista, ja kirja ei ollut liian pitkä. Luultavasti olisinkin pitänyt kirjasta enemmän, jos se ei olisi kirjallinen sensaatio. Päähenkilöiden ongelmat sosiaalisessa elämässä olivat teoksen parasta antia - ehkä vain siksi, että olen surkea tutustumaan ihmisiin kunnolla, ja tuntuu lohdulliselta, että joku fiktiivinen hikkekään ei saa yliopistossa kavereita. Oli miten oli, siitä oli mukava lukea.

Otava muuten julkaisee Rooneyn esikoisen, Conversations with Friendsin (Faber&Faber 2017), tässä keväällä. Suomenkielisenä sen nimi on Keskusteluja ystävien kesken, ja sen on kääntänyt Kaijamari Sivill.

Goodreads tietysti tykkää Normal Peoplesta. Sillä on 4.17 tähteä.



Sally Rooney: Normal People
Faber&Faber 2018

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti