Tanssiva karhu -ehdokkaat 2019

Luimme armaani (A) kanssa vuoden 2019 Tanssiva karhu -palkintoehdokasteokset. Kai ajatus oli tutustua siihen, mitä maan merkittävimmän runouspalkinnon tuomaristo suosii eli mikä on tällä hetkellä pinnalla. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija Anja Erämaja, kulttuuritoimittajat Minna Joenniemi ja Marit Lindqvist ja näyttelijä-tuottaja Erja Manto. Ehdokkaat ovat Jere Vartiainen: Minuus|Miinus, Stina Saari: Änimling, Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa, Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi, Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika ja Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin.

Kun ehdokkaat julkistettiin, ajattelin että näissä kyllä kuuluu Erämajan ääni. Se on sellainen ääni, joka tykkää lavarunoudesta ja haluaa ehkä tukea nuorta ja yritteliästä. Muistiinpanoihin olen kirjannut myös sanan "lähestyttävyys" (suluissa "ei Poesiaa ehdokkaiden joukossa", mikä on sekä yleinen huomio että jollain tavalla kuvaa tämän vuoden ehdokkaita, vaikka en nyt haluakaan julistaa Poesian julkaisuja itsestään selvän "vaikeiksi"). Useat teoksista käsittelevät sukupuolta, paitsi ehkä Kultapoika, kuplapoika ja Yksin ja toisin.

Me molemmat luimme kirjat. Keskustelimme niistä siinä järjestyksessä, mihin ne olivat pinoutuneet sattumien johdosta. Pahoittelen, etten jaksanut laittaa muistiin lainausten sivunumeroita.

Sen ihan oikean tuomariston perustelut löytyvät täältä.

Jere Vartiainen: Minuus|Miinus (Kolera 2018)

rakkaudesta häneen on tullut loputon hetki

juuri ennen väkivaltaa

Mä en saanut tästä kirjasta kovin paljon irti. Ylipäänsä en hirveästi yleensä innostu kirjoista, joissa käsittelemällä käsitellään joitakin juttuja, kuten tässä mieheyttä ja sen vaatimuksia ja rajoitteita. Voi tietysti olla, että jos olisin mies, kokisin aiheet mielekkäämpinä mahdollisesta kuluneisuudesta huolimatta. Huomaan ainakin mun ja A:n keskustellessa, että koen vahvemmin kuin A naiseutta (tai feminismiä tai naissukupuoleen liittyviä käsityksiä) käsittelevät hommat vaikka en pitäisikään niitä esim. kielellisesti kovin kummoisina. Toisaalta raadin mielestä kokoelma oli inspiroitunut ja lisäksi sinne oli ripoteltu hyviä kohtia. 

Typografiselta ilmeeltään teos on monipuolinen ja aika sekava. Yleisfiilikseksi jäi, että tekstin ulkoasu heittelehtii liikaa. Kokoelmassa on jo mainittua lavarunoestetiikkaa: paljon huudahduksia, myös kaikenlaista julistamista.

Haluaisin sanoa tähän loppuun jotakin mukavaa, kun tuntuu että muuten kuulostan tosi nihkeeltä. Vaikka että: Teos ei toki ollut ihan mulle tai meille, mutta tosi hyvä että on erilaisia runouskäsityksiä ja -tarpeita.

Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Änimling oli viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaita eli sillä tavalla jo etabloitunut teoksena. Arvioinkin, että tällä on Tanssiva karhu -ehdokkaista kovin noste. Tuntuu että Änimlingistä tykkää sekä yleisö että kriitikot. Kirjoitin muistiinpanoihin "helppoa kokeellisuutta".

Vaikutuin taitavasta, rennosta ja luonnollisesta kielenkäytöstä. Teksti tuntui vaivattomalta. Mun mielestä kokoelma tuntui nimenomaan kokonaisuudelta eikä erillisiltä kokonaisuuksilta jotka luovat yhden suuremman. Niinpä yksittäisillä säkeillä ei ollut kovin suurta merkitystä. Teoksen lukemisessa myös korostuu se, että sen on kerrottu käsittelevän seksuaalista väkivaltaa. Niinpä kaiken epämääräisen voi liittää siihen. Olisikin kiinnostavaa tietää, millaisena kirja näyttäytyisi jos sille ei olisi valmista tulkintakehystä. Lisäksi teos on leikkisä (ja sekin lisää helpostilähestyttävyyttä)! Leikkisyys onkin piirre, joka yhdistää tämän vuoden ehdokkaita.

Raati nosti esiin vielä kysymyksen siitä, miten seksuaalinen väkivalta liittyy muuhun aineistoon: "omalaatuisesta tyylistä ei tuntunut jäävän käteen muuta kuin nonsenseen liittyvä silmän- ja korvanilo". Kysyttiin myös, miksi väkivallan kokeminen ajaa puhujan kielellistämään asioita postmoderniksi runokieleksi, kuten "Olet nyt äärimmäisen tekstikäs"? Miksi tekstikäs? Paljon kysymyksiä!

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Vaikutuimme ensin! Valitettavasti sen jälkeen kyllästyimme. Kummiskin ensimmäinen osasto (jota en ehtinyt lukea uudelleen) oli ainakin ekalla kerralla tosi hieno. Kokoelmassa oli varmuutta, se oli punnittu ja tasapainoinen. Puhujuus oli tyyntä ja harkitun oloista.

Raati piti äitiyden ja perheen käsittelyä paikoin turhan lässyttävänä. Toisaalta on myös freesiä ja kannatettavaa että vanhemmuutta ja parisuhdetta käsitellään runoudessa. Seksistä plussaa. Luulisin, että jos minulla olisi lapsia, niin tällaiset aiheet tuntuisivat läheisemmiltä. Suosittelemme siis perheellisille! 

Toisen raatilaisen mielestä abstraktit kielikuvat olivat liian abstrakteja ja niitä oli liikaa. Niinpä ne monimutkaistavat tekstiä turhaan. Esimerkkisäkeeksi poimimme seuraavan: "Sininen valtaa hänen jyrkänteensä." Myös "maailman trendikkäimmästä nimestä" tuli miinusta. Se kun on kokonainen lause ja siinä mainitaan valo. Silti huomautan, että nimi kuvaa kirjaa hyvin kauneudessaan ja arkisuudessaan. Nimi kuulostaa jonkinlaiselta rakkaudenosoitukselta. Sinä on tietysti rakastettu tai muu merkityksellinen, roikkuminen on ei-hienoa tai huonotapaista tai rumaa ja valo on jotakin ylvästä joka kajastaa vuorten takaa.

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

I stand next to you

In my master of arts in gender studies

and I don't know where to begin

to explain it was not men's rights activism

that deconstructed biological essentialism

that was post-structuralism

Kokoelma taisi olla viime vuoden yllättävä runohitti. Se on myös kustantamonsa ensimmäinen julkaisu.

Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdokkaista lavarunousmaisin. Teksti on hyvin julistavaa. Se ennemminkin kertoo lukijalle miten maailma makaa kuin saa lukijan ajattelemaan jonkin ajatuksen. Täten tunnustan, että olemme surkeita sanomaan tästä mitään, sillä jos johonkin kuulumme, niin sinne inhoittavaan korkeakirjalliseen viisastelumaailmaan. (Tai siis jos on pakko valita! Kuuluminen on monimutkaista!) Kokoelma asettaakin itsensä aidoksi, eikä "post-yhtäänmiksikään".

Erikoisesti kokoelmassa ollaan kuitenkin kiinni feministisessä terminologiassa ja muotifilosofeissa. Mietimme, mikä niiden funktio on. Ovatko termit tai nimet metaforia? namedroppailua? Raadilla oli lisäksi vaikeuksia englannin kielen kanssa.

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Jo lapsena hänen huoneensa seinät olivat täynnä kuvia vuorista, vuorikiipeilijöistä,

hänen äitinsä sanoo, vuoret olivat hänelle välttämättömyys,

niin kuin joku toinen kerää kristallia, 

Jotenkin mä ajattelin, etten pitäisi tästä. Erityisesti alusta silti pidin! Raadin mielestä konsepti oli kiehtova - kauheimpia kohtaloita joita kuvitella voi. Toista raatilaista olisi ilahduttanut tietoisuus tästä myös lukiessa (vrt. Änimling).

Jollain lailla kokoelmalle kävi vähän kuin Sinusta roikkuu valoalle. Eli kiva, joo, mutta tuntui että jotakin jäi puuttumaan. Tämäkin oli tosi varma, mukavan rauhallinen tempoltaan, mutta silti vähän... tylsä ja tyhjä. Kiitämme laatua, mutta moitimme leipäpappimaisuutta.

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa

koskaan leikkaisi toisiaan. 

Kokoelma oli Änimlingin ohella viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Odotin teoksen olevan ylväs ja korkeakirjallinen. Lainaus joka oli mainosmateriaaleissa ja kansi viittaavat siihen! Aina mainitaan jotakin hienoa! Että iloinen yllätys tämäkin, vaikka jokseenkin klassinen teos silti on. (Onko se nyt syntiä?)

Runot ovat riisuttuja nyky-yhteiskunnasta - ne eivät sillä tavalla yhdisty materiaaliseen todellisuuteemme. Tekstissä on perinteisiä motiiveja: puu, uni ja kaupunki. Ylipäänsä vaikutelma on abstrakti ja hiottu, älyllinen ja matemaattinen. Raadissa huomioitiin teoksen konservatiivisuus ja turvallisuus, ja sitten muistutettiin etteivät ne välttämättä ole pahoja asioita! Nimi Yksin ja toisin kuvaa sisältöä ja sen kielellisyyttä sattuvasti.


Ilmeisesti arvovaltainen raatimme ei kuitenkaan pyrkinyt asettamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen. En ainakaan muista. Lopputulos lienee siis seuraavankaltainen: oli ilo tutustua ehdokkaisiin - emme kuitenkaan tainneet varauksetta siirtyä minkään teoksen taakse! Moi!

Aurinkotuoli ulkona ja oispa jäätelöä

Tuntuu, että puolen vuoden poissaolo on vaikuttanut siihen, kuinka paljon on lukenut uusia kotimaisia runokokoelmia. Tuntuu, että on vähän pihalla.

Tänään mulla on vihdoin ylimääräistä aikaa. On mulla yleensäkin, mutta sitä on sen verran vähän, että käytän sen sängyssä makoiluun ja harhailuun. Olen kuitenkin leikkinyt sen verran kunnollista työläistä, että nyt en tiedä mitä tekisin. Pitäisi ryhtyä kirjoittamaan, mutta se on vaikeaa. En oikein tiedä mistä alkaisi. Joitain ideoita on, yksi ehdotus osastoksikin on. Se muuten löytyy Nuoren Voiman sivuilta:
https://nuorivoima.fi/lue/runot-ja-novellit/runoutta-kevaaseen-anni-maentien-sarja-brexin.

Mun esikoiskokoelmani Aurinkotuoli tuli ulos kuukausi sitten Kulttuurivihkoilta. Siinä on jotakin alakuloistakin. Toivon, että joku kirjoittaisi siitä, koska silloin se vasta rupeaa olemaan olemassa. Minulta sitä voi muuten kysellä e-kirjana, jos ajattelee, että siitä voisi olla jotain sanottavaa.

Me muutettiin uuteen asuntoon, joka on ilmeisesti homeessa, ja nyt asumme olohuoneessa, koska makuuhuone on tyhjä ja ovi kiinni. Tää on Munkkiniemessä, ja alue pursuaa hillittyä charmia, vähän liikaakin. Silti täällä on aika ihanaa ja olen hyvin uupunut asunnonetsijä, koska tuskin me täällä voidaan asua.

Taidan määrätä itselleni kävelyä ja jäätelöä. Olisinpa lääkäri, niin kaikki tulisivat terveiksi ja eritoten onnellisiksi.

Sally Rooney: Normal People

Aurinko paistaa mun korvaan. Tää saattaa olla eka päivä kun aurinko ylipäänsä paistaa tähän asuntoon: ikkunat on sisäpihalle ja tää on enemmän loukkomainen kuin valoisa läpitalon huoneisto. Eikä tää siis olekaan läpitalon-. Ulkona on +15 ja pörriäiset lentää ja kukat kukkii.

Luen Goodreads -arvosteluja Sally Rooneyn Normal People -romaanista (Faber&Faber 2018). Kuulin ekaa kertaa kirjasta, kun The Guardian kutsui sitä sanoilla "the literary phenomenon of the decade". Musta on mukavaa, että Rooney on irlantilainen nainen, ja silti lasketaan nuoreksi neroksi. Parasta ois tietysti jos se ois vanha nainen.

Poikaystäväni (joka taitaa olla kiinnostunut kirjallisista sensaatioista) lainasi Normal Peoplen kirjastosta, luki sitä 28 sivua ja siirsi sitten mulle. Tää tietysti asetti jonkinlaisen odotuksen. Olisinko idiootti, jos pitäisin kirjaa fantastisena, vaikka puolisoni mielestä se on teennäinen? Mä toisaalta luen aika laajasti, ja ihan sujuvasti, vaikka teos ei musta niin kummoinen olisikaan.

Normal People on kuulasta, arkista ja mahdollisesti tylsää proosaa, jossa ei ole mitään vikaa noin niin kuin sanatasolla. Siinä kuvataan paljon teen keittämistä ja sen sellaista. Kirja alkaa, kun ihan suosittu Connell tutustuu samaa vuosiluokkaa käyvään, hyljeksittyyn ja outona pidettyyn Marianneen. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotona muutaman kerran viikossa, ja poika tulee aina äitiään vastaan. Alkaa salainen romanssi, jossa Connell on niskan päällä, koska ei halua nolon suhteen tulevan ilmi. Molemmat tuntevat itsensä friikeiksi, Marianne muuten vain ja Connell suhteen takia. Tätä epätasaista ja usein katkolla olevaa rakkaustarinaa seurataan läpi kirjan. Muita asioita teoksessa ovat luokka ja raha (Connell köyhä, Marianne rikas), lahjakkuus (molemmat päähenkilöt ovat toki superlahjakkaita), sosiaalinen kyvyttömyys ja vaikeus sopeutua ja niin edespäin.

Päähenkilöiden lahjakkuus oli kirjassa ehkä kaikkein uuvuttavinta. Okei, tietysti joka lukija haluaa ajatella, että on varmasti salaa tosi, tosi hyvä jossain. Että esimerkiksi olisi voinut hakea Dublinin Trinity Collegen scholarshipiä ja saada sen, kuten molemmat päähenkilöt, ja itseasiassa myös kirjailija, saivat. Se kattaa viisi vuotta ilmaista koulutusta, ilmaisen asumisen, illalliset, ja varmaan huomattavan kasan sosiaalista pääomaa. Erityisyksilöt vain tuntuvat, niin, uuvuttavilta. Mitä tekemistä tällä on minun kanssani? En minä ole kykenevä saavuttamaan tuollaista. Eikä se oikeasti ole siitäkään kiinni, että sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, vaan sen kanssa, kuinka tuollaisia tarinoita ei mitenkään kyseenalaisteta. Kirjallisuus on jo täynnä niitä. Se on raskasta.

Kirjan alussa mietin, että mikä on tämä kuulaus (hirveä sana, mutta sopii tähän) ja arkipäiväisyys ja jonkinlainen sosiopaattisuus, joka paistaa läpi näiden henkilöiden ihmissuhteesta. Sitten tajusin, että se onkin harukimurakamimaisuus! Tiedättekö, sellainen taiteellinen "Hänessä vain korvat ovat niin kauniit, että voisin katsella niitä koko päivän. Nousen keittämään teetä, ja hän riisuu rintaliivinsä." Koska tää on ainoastaan mun vaikutelma, niin en löytänyt tähän väitteeseen mainittavaa perustelua tältä istumalta! Sanon vielä, että pidän Murakamia yliarvostettuna, tosin ihan viihdyttävänä.

Normal People on siis Rooneyn toinen teos, ja jo mainittu Guardianin artikkeli esittää sen  milleniaalien sukupolvikuvauksena:

It is the first novel I have read that has convincingly captured what it is to be young today: often overeducated, neurotic, slightly too self-aware. So much can be read into the aspiration of the male character Connell to one day “start going to dinner parties and having conversations about the Greek bailout” – a dream for a young man with preconceived ideas about what successful adults do. Or, indeed, to fellow protagonist Marianne’s sense that “her real life was happening somewhere very far away, happening without her, and she didn’t know if she would ever find out where it was or become part of it”.

Mistä voi tietää, onko neuroottinen tai "slightly too self-aware"? Mun mielestä tää pätkä kuvaa hyvin Normal Peoplea, koska en ole ihan varma sanooko se mitään uutta tai kiinnostavaa. On niin kovin helppo sanoa, että milleaniaalit on ylikoulutettuja, neuroottisia ja itsetietoisia. Mitä se sitten tarkoittaa? Connellin ajatus dinner partyistä oli kuitenkin osuva - ehkä tosin enemmän luokkanäkökulmasta kuin liittyen milleniaalien (apua mikä sana) kuvaan aikuisuudesta. Näin sen sillai, että työväenluokkainen nuori mies Sligosta kuvittelee keskiluokkaista elämää Dublinissa. Kiinnostava oli myös lainaus, joka kuvasi Mariannen ajattelua: se ei sisällä mitään ihmeellistä, vaan on ennemminkin vain kliseinen. Ylipäänsä Normal People tuntui usein siltä, että se ei kuvaa maailmaa, vaan kuvaa maailmasta. Siitä on helppo tykätä, kun se on niin tuttu, vaikka esittääkin olevansa freesi ja älyllinen. Että "Ah, ne nykynuoret! Tuollaisia harhailijoita! Vaikea rakentaa ihmissuhteita, ja onpas neuroottista!" Mut onko?

Toisaalta ei kirja mun mielestäni huono ollut: luin sen ihan mielelläni (se ei kyllä kerro mitään), se oli rakenteeltaan hyvin yksinkertaisella tasolla oivaltava ja kielikin oli hyvää. Lisäksi vielä tykkään Irlannista, ja kirja ei ollut liian pitkä. Luultavasti olisinkin pitänyt kirjasta enemmän, jos se ei olisi kirjallinen sensaatio. Päähenkilöiden ongelmat sosiaalisessa elämässä olivat teoksen parasta antia - ehkä vain siksi, että olen surkea tutustumaan ihmisiin kunnolla, ja tuntuu lohdulliselta, että joku fiktiivinen hikkekään ei saa yliopistossa kavereita. Oli miten oli, siitä oli mukava lukea.

Otava muuten julkaisee Rooneyn esikoisen, Conversations with Friendsin (Faber&Faber 2017), tässä keväällä. Suomenkielisenä sen nimi on Keskusteluja ystävien kesken, ja sen on kääntänyt Kaijamari Sivill.

Goodreads tietysti tykkää Normal Peoplesta. Sillä on 4.17 tähteä.



Sally Rooney: Normal People
Faber&Faber 2018

Vieraana brittiyliopistossa

Olen ollut syksyn vaihdossa Englannissa. Palautin kaikki kouluduunit keskiviikkona, ja nyt oon vähän tsiigaillut mun kässäriä. Teen sen valmiiksi täällä ja palaan Suomeen maaliskuussa, kun lumi on alkanut sulaa. Kulttuurivihkot julkaisee mun runokokoelman huhtikuussa. Sen nimi on Aurinkotuoli ja siinä ollaan rannalla ja kotona ja baarissa ja ryhmäliikuntatunnilla. Mua jännittää, että lukeekohan sitä kukaan.

Yliopisto-opiskelu Suomen ulkopuolella on ollut avartavaa. Oon vaikuttunut muun muassa siitä, että esseistä ym. tehtävistä saa palautetta, että jengi ihan oikeasti kai käy opetushenkilökunnan puheilla (siihen kannustetaan!) ja että duunit palautetaan nimettöminä. Tää mun vaikuttuminen on sävyltään jotenkin surullista. Miksei Helsingissä ole näin? (Voi ollakin esim kirjallisuustieteen ulkopuolella jossakin.)

Miksei töitä palauttaessa käytetä pelkkää opiskelijanumeroa? Ei se varmasti kaikkia arvosteluun liittyviä ongelmia poista, mutta häivyttänee ainakin jonkin verran esimerkiksi sukupuolen vaikutusta. Tätä tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa.

Mä sain mun kahdesta lyhyestä kirjallisesta tehtävästi ihan surkeet pisteet ja paskat palautteet. Se oli ja on masentavaa. Toisaalta sain viime keväänä Helsingissä yhdestä luentopäiväkirjasta kolmosen, ja koska en saanut siitä palautetta, en tiedä miksi en saanut vaikka nelosta. En oppinut mitään! En tiedä miksi olen huono! Palaute voi edesauttaa oppimista. (Sitä ilmeisesti olisi mahdollista Helsingissäkin saada jos kysyisi sen perään. En ole koskaan kehdannut kun nolottaa. Kun pääsykokeen jälkeen olisi voinut soittaa ja kysyä, että mikä niissä vastauksissa taas mätti etten yhäkään päässyt sisään, aloin itkeä jo ajatuksesta.)

Olen käynyt kerran Helsingissä ja kerran Leicesterissä luennoitsijan vastaanotolla. Helsingissä oon opiskellut jo ihan kunnioitettavan vuosimäärän, ja Leicesterissä neljä kuukautta. Kummatkin käynnit oli pakollisia: piti käydä kuuntelemassa tuomio kandista ja ottamassa vastaan palautetta runokurssin runoista. Tapaamiset oli siis hieman eri kaliiberia. Kaiken lisäksi täällä jopa mulle tulee sellainen olo, että jaaha, voisinkin käydä rupattelemassa professorin kanssa. Henkilökunta moikkaakin!

En tiedä, paljonko tästä miellyttävästä, kannustavasta ja ymmärtävästä ilmapiiristä johtuu siitä, että yliopisto on sulkeutuneempi kuin Suomessa. Harvoja ja valittuja kohdellaan hyvin. En oikeasti edes tiedä, onko tässä nyt jotain harvuuden ja valittuuden eroa verrattuna Suomeen. Tai ehkä kyse on siitä 9000 punnasta per vuosi, minkä tämä lysti maksaa? Jännä kokemus yhteisön sisäisestä tasa-arvoisuudesta, silti.

Leicesterissä oon myös havainnoinut omaa hyväosaisuuttani. Luultavasti moniin vaihtareihin (ja niiden vanhempiin) verrattuna oon aika persaukinen, enkä tiedä miten £9000 lukukausimaksu olisi vaikuttanut mun päätymiseen yliopistoon, kun se oli nytkin aika horjuvaa. Kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rippeet mahdollistaa mulle lähdön ulkomaille ilman mainittavaa varallisuutta. Ehkä tärkeämpänä ne mahdollistaa mulle yliopistosivistyksen ilman selkeää ammattia, siitäkin huolimatta että oon yli 30 eikä mulla ole rikasta sukua. Ei näillä muilla opiskelijoilla ole varaa tehdä tätä kuin muutama vuosi, ja sitten ne menee töihin, että ne voi maksaa velkansa. Luultavasti ne, jotka menis 27-vuotiaana yliopistoon, ei mene sinne, vaan tekevät sitä mihin päätyivät aiemmin.

Huomenna mä lähden lomalle Manchesteriin. Täältä tullaan Manchester tart, manchesterkavaj, ja varmaan joku joki!

Pitääkö kustantamolle olla kiltti?

Kirjallisuus- ja kirjailijuusmaailmaa seuraavana katsoin Ylen Helsingin Kirjamessuilta taltioiman Haluatko kirjailijaksi? -keskustelun. Se oli aika lailla samanlainen mitä tuollaiset on aina: kirjailijaksi pyrkivän täytyy lukea ja kirjoittaa ja olla monipuolinen ja niin edespäin.

Yks juttu jäi kuitenkin nyppimään. Tuo mies kuvassa oikealla, jonka nimeä en muista enkä jaksa etsiä, esitti että kirjoittajan täytyisi lähettää tieto allekirjoitetusta kustannussopimuksesta niille kustantamoille, jotka eivät ole vielä reagoineet kässäriin. Olen törmännyt tähän ajatukseen aiemminkin tuolla internetissä.

Kustantamon edustaja sanoi asian jonkin verran tuohtuneena. Että kun kustannustoimittajien työaikaa menee sitten siihen, että joku jonka pitäisi olla ikikiitollinen, onkin silleen, että kuulepas allekirjoitin jo sopimuksen kaksi kuukautta sitten! Eivät ne kirjoittajat ymmärrä, että mitä paremmin ne käyttäytyy, niin sitä nopeammin toimitaan! Työaika!

Mun mielestä ajatus on kummallinen. Mä ymmärrän ihan hyvin, että kustantamoissa riittää kiirettä ja rahaa ei tuu ja kässärit kiukuttaa. Jokin siinä silti mättää, että sen yhden prosentin, joka sopimuksen saa pitäisi alkaa informoimaan kustantamoita siitä. Haluaisiko ne oikeasti lukea sellaisia viestejä? Useat kustantamot ei kuitenkaan olisi halunnut sitä teosta julkaista. Siinä on myös jotakin nöyryyttävää.

Oletteko nimittäin ikinä tarjonneet mitään kustannettavaksi? Minä olen. Kustantamot eivät ole vastuussa kirjoittajan tunteista, se on selvä. Siitä huolimatta, ihmisestä riippuen tietysti, prosessi saattaa olla herkkä, raastava ja normaalia elämää häiritsevä. Kustantamot eivät usein ole kovin hanakoita lukemaan kässäreitä (kiire!) tai vastaamaan kyselyihin niistä (kiire! suosittelen kysymään vaikka se varmasti on ärsyttävää). Jos sitten kirjoittaja on odottanut vaikkapa ilmoitetut kuusi kuukautta päätöstä ja kysyy kustantamosta että mitäs sille kässärille kuuluu eikä kukaan koskaan vastaa, niin herää kysymys: jos nyt joku suostuisi toimittamaan kirjani, pitäiskö mun ilmoittaa tälle kustantamolle siitä?

"Sori tää meni nyt muualle paitsi teitä ei kyllä muutenkaan kiinnostanu." Täytyykö kirjoittajan olla kiltti kustantamolle, jos kustantamon ei tarvii olla kirjoittajalle? Toivon, että ei. Tilanne muistuttaa sitä, että työnantaja vaatii kaikenlaista ilman mitään velvollisuuksia. "Ois niin kiva, että kaikki hyödyttäis mua." No niin mustakin ois! Tosin oon kiinnostunut myös oikeudenmukaisuudesta.

En ymmärrä, miksi kenenkään pitäis lähettää viesti siitä, että kässäri on mennyt muualle. Ihan alamaisuuttaan?

Mä ryhdyn nyt hommiin - toimitan yhtä teosta.

PIKAKKASUOSITUS! Roope Eronen: Koiran kakkaa

Mä en lue sarjakuvia. Mikään periaatteellinen kysymys se ei mulle oo (paitsi Aku Ankka on tyhmä enkä muista oppineeni sieltä mitään), ei vaan tuu luettua. Joskus teininä luin. Haaveilin pitkään sarjakuvien tekemisestä mut en tehnyt niitä. Haaveilin kans Oriveden opiston sarjislinjasta. En hakenut, kun ajattelin että hävettäis ihan pirusti. Onneks ei niin paljon hävetä kirjotella kaikenlaista hölmöä.

Katsoin Areenasta Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita -sarjaa. Suurimman vaikutuksen teki pätkä Roope Erosesta ja sarjis Koiran kakkaa (Huuda huuda 2011). Arvoisa puolisoni lainasi mulle Koiran kakkaan kirjastosta, koska ehkä arvasi etten itse siihen asti yltäisi kuitenkaan. Tarina alkaa, kun eräs koira näkee lehdessä ilmoituksen "Etsitään kakkaajaa korkeatasoiseen sarjakuvaan." ja innostuu niin että purskauttaa kahvit lehdelle. Seuraa kakkaa ja kakkavitsejä ja ufosieppausmusiikkia ja metasarjakuvaa. Jostain syystä yleisö ei niin sarjiksesta ilahdu.

Digailin tosi paljon sekä tyhmästä kakkausaiheesta että pötkelömäisistä koirista ja staattisesta ja hassunvärisestä piirrosjäljestä. Sarjis on paikoittain ällö. Paljon nauratti. Hyvät jäykät tekstit, noi koirat ei oo kaikkein sujuvimpia supliikkihaukkuja. Lisäksi esittelin tän mun siskolle kun oltiin kalliolla juomassa viiniä ja se luki koko sarjiksen ja suosittelee sitä kaikille!



Roope Eronen: Koiran kakkaa
Huuda huuda 2011

PIKASUOSITUS! Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Keksin tällaisen PIKASUOSITUS!-julkaisun tai sarjan vai miksi näitä pitäiskään sanoa. Siksi vain, että olen laiska, ja koska musta on aika tylsää kirjoittaa vain jotain hehkutuksia tai lukea niitä, joten hehkutan ihan lyhyesti.

Olkaa hyvä: Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Pirun jees! Puhuja puhuu ja kissa ja tuuli puuhailee mitä lie ja kaikkee.

Meen tosi vaikeeks kun multa kysytään, että no mikä sitten on hyvää. Viime aikoina oon vastannut, että Tuuli ja kissa on kyllä tosi hyvä kokoelma. Yritän selvitä siitä kysymyksestä aina noin, mainitsemalla jonkin äskettäin lukemani teoksen.

Mä tykkään siitä, kun Tuuli ja kissassa on paljon hmm kissaa ja mehiläisiä. Pidän sadunomaisesta sattumanvaraisuudesta ja tietynlaisesta sarjakuvamaisuudesta. Runot on niinku sarjakuvan ruutuja. Sitten sanon vielä, että tosi hyvin kirjoitettu. Tosi hienosti kulkevaa kieltä.






Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.
Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn.
Kissa väittää kattilan pään yllyttäneen
joten syy on tavallaan minun.
(36)



Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Poesia 2018