Hollo ja Agricola

Kevät saa! Kiirettä on pitänyt. 

Kävin kuitenkin viime keskiviikkona eli 22. maaliskuuta Kallion kirjastossa tuijottamassa J. A. Hollo- ja Agricola-palkintojen ehdokkaiden julkistamista. Tapahtuman oli järjestänyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry (SKTL). Hollo-palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaalle tietokirjakäännökselle Agricola-palkinto taas menee kaunokirjakäännökselle.

J.A. Hollo -ehdokkaat ovat:

Pirkko Roinila Peter Wohllebenin teoksen Puiden salattu elämä suomennoksesta (Gummerus Kustannus)
Seppo Raudaskoski Steven Lee Myersin teoksen Uusi tsaari suomennoksesta (Bazar)
Tatu Henttonen Richard Sakwan teoksen Taistelu Ukrainasta suomennoksesta (Vastapaino)
Jaana Iso-Markku Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta (Bazar)

Ja Agricola -ehdokkaat:

• Helene Bützow Kazuo Ishiguron teoksen Haudattu jättiläinen suomennoksesta (Tammi) 
• Tuomas Kauko Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta (Like)
• Kristiina Lähde Peter Mickwitzin teoksen Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos) suomennoksesta ja toimittamisesta
• Riina Vuokko Mo Yanin teoksen Punainen durra suomennoksesta (Otava)

Mitäs sanottavaa näistä sitten on? Aivan ensimmäiseksi haluaisin mainita, että en ole vielä syönyt tänään mitään joten nälättää ja aivokaan ei välttämättä kulje. Toiseksi sen, että Riviblogissa me kannatamme Tatu Henttosen kääntämää Ukraina-kirjaa, koska se on paras. Ja muistakin syistä.

Kolmanneksi: mun mielestä on kiinnostavaa, kuinka lähtökielet erottavat Hollo- ja Agricola-palkinnot toisistaan. Toisin sanoen tietokirjoissa kielenä on kolmessa neljästä englanti. Ainoastaan Pirkko Roinila on kääntänyt Puiden salatun elämän muusta kielestä eli saksasta. Yuval Noval Harari taas on kirjoittanut kirjansa hepreaksi, mutta Iso-Markun käännös on tehty välikielen eli englannin kautta. 

Kaunokirjakäännökset on tehty kielistä englanti (Haudattu jättiläinen), islanti (Valaan suusta), ruotsi (Lyhytproosaa, se mikä avautuu) ja kiina (Punainen durra). Vilkaisin viime vuoden ehdokkaita ja niissäkin jako oli samankaltainen eli tietokirjat englannista ja kaunokirjat paljon monipuolisemmin. Julkistustilaisuudessa joku mainitsi, että esimerkiksi saksasta ja ranskasta ei kovin paljon tietokirjallisuutta käännetä. Tämä vaikuttaa tietysti tietokirjallisuuden hahmottamiseen: se nähdään anglo-amerikkalaisen maailman versiona. Niinpä käsitys siitä, millaista tietokirjallisuus on, kapenee.

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa kuulijoita siitä, että kääntäjille vois maksaa lisää liksaa. Esimerkiksi erään ehdokasteoksen kääntäjä käyttää seuraavaan suomennokseensa paljon apurahoja, mutta kustantaja ei ollut kovin kiinnostunut palkan maksamisesta. Sitten se elatus tulee suoraan niistä apurahoista. 

Ja vielä tietty se itsestäänselvyys, että luultavasti on parempaa käännöskirjallisuutta jos on parempaa työehtoa kääntäjälle. Ja parempi käännöskirjallisuus tarkoittaa toivottavasti myös parempaa kotimaista kirjallisuutta. Että jos kääntäjälle ei makseta niin päädytään kaikki lukemaan vain Tuntematonta sotilasta. Onneks mulla onkin se vielä lukematta, niin jotain uutta sitten kuitenki näköpiirissä.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki