Tanssiva karhu -ehdokkaat 2019

Luimme armaani (A) kanssa vuoden 2019 Tanssiva karhu -palkintoehdokasteokset. Kai ajatus oli tutustua siihen, mitä maan merkittävimmän runouspalkinnon tuomaristo suosii eli mikä on tällä hetkellä pinnalla. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija Anja Erämaja, kulttuuritoimittajat Minna Joenniemi ja Marit Lindqvist ja näyttelijä-tuottaja Erja Manto. Ehdokkaat ovat Jere Vartiainen: Minuus|Miinus, Stina Saari: Änimling, Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa, Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi, Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika ja Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin.

Kun ehdokkaat julkistettiin, ajattelin että näissä kyllä kuuluu Erämajan ääni. Se on sellainen ääni, joka tykkää lavarunoudesta ja haluaa ehkä tukea nuorta ja yritteliästä. Muistiinpanoihin olen kirjannut myös sanan "lähestyttävyys" (suluissa "ei Poesiaa ehdokkaiden joukossa", mikä on sekä yleinen huomio että jollain tavalla kuvaa tämän vuoden ehdokkaita, vaikka en nyt haluakaan julistaa Poesian julkaisuja itsestään selvän "vaikeiksi"). Useat teoksista käsittelevät sukupuolta, paitsi ehkä Kultapoika, kuplapoika ja Yksin ja toisin.

Me molemmat luimme kirjat. Keskustelimme niistä siinä järjestyksessä, mihin ne olivat pinoutuneet sattumien johdosta. Pahoittelen, etten jaksanut laittaa muistiin lainausten sivunumeroita.

Sen ihan oikean tuomariston perustelut löytyvät täältä.

Jere Vartiainen: Minuus|Miinus (Kolera 2018)

rakkaudesta häneen on tullut loputon hetki

juuri ennen väkivaltaa

Mä en saanut tästä kirjasta kovin paljon irti. Ylipäänsä en hirveästi yleensä innostu kirjoista, joissa käsittelemällä käsitellään joitakin juttuja, kuten tässä mieheyttä ja sen vaatimuksia ja rajoitteita. Voi tietysti olla, että jos olisin mies, kokisin aiheet mielekkäämpinä mahdollisesta kuluneisuudesta huolimatta. Huomaan ainakin mun ja A:n keskustellessa, että koen vahvemmin kuin A naiseutta (tai feminismiä tai naissukupuoleen liittyviä käsityksiä) käsittelevät hommat vaikka en pitäisikään niitä esim. kielellisesti kovin kummoisina. Toisaalta raadin mielestä kokoelma oli inspiroitunut ja lisäksi sinne oli ripoteltu hyviä kohtia. 

Typografiselta ilmeeltään teos on monipuolinen ja aika sekava. Yleisfiilikseksi jäi, että tekstin ulkoasu heittelehtii liikaa. Kokoelmassa on jo mainittua lavarunoestetiikkaa: paljon huudahduksia, myös kaikenlaista julistamista.

Haluaisin sanoa tähän loppuun jotakin mukavaa, kun tuntuu että muuten kuulostan tosi nihkeeltä. Vaikka että: Teos ei toki ollut ihan mulle tai meille, mutta tosi hyvä että on erilaisia runouskäsityksiä ja -tarpeita.

Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Änimling oli viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaita eli sillä tavalla jo etabloitunut teoksena. Arvioinkin, että tällä on Tanssiva karhu -ehdokkaista kovin noste. Tuntuu että Änimlingistä tykkää sekä yleisö että kriitikot. Kirjoitin muistiinpanoihin "helppoa kokeellisuutta".

Vaikutuin taitavasta, rennosta ja luonnollisesta kielenkäytöstä. Teksti tuntui vaivattomalta. Mun mielestä kokoelma tuntui nimenomaan kokonaisuudelta eikä erillisiltä kokonaisuuksilta jotka luovat yhden suuremman. Niinpä yksittäisillä säkeillä ei ollut kovin suurta merkitystä. Teoksen lukemisessa myös korostuu se, että sen on kerrottu käsittelevän seksuaalista väkivaltaa. Niinpä kaiken epämääräisen voi liittää siihen. Olisikin kiinnostavaa tietää, millaisena kirja näyttäytyisi jos sille ei olisi valmista tulkintakehystä. Lisäksi teos on leikkisä (ja sekin lisää helpostilähestyttävyyttä)! Leikkisyys onkin piirre, joka yhdistää tämän vuoden ehdokkaita.

Raati nosti esiin vielä kysymyksen siitä, miten seksuaalinen väkivalta liittyy muuhun aineistoon: "omalaatuisesta tyylistä ei tuntunut jäävän käteen muuta kuin nonsenseen liittyvä silmän- ja korvanilo". Kysyttiin myös, miksi väkivallan kokeminen ajaa puhujan kielellistämään asioita postmoderniksi runokieleksi, kuten "Olet nyt äärimmäisen tekstikäs"? Miksi tekstikäs? Paljon kysymyksiä!

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Vaikutuimme ensin! Valitettavasti sen jälkeen kyllästyimme. Kummiskin ensimmäinen osasto (jota en ehtinyt lukea uudelleen) oli ainakin ekalla kerralla tosi hieno. Kokoelmassa oli varmuutta, se oli punnittu ja tasapainoinen. Puhujuus oli tyyntä ja harkitun oloista.

Raati piti äitiyden ja perheen käsittelyä paikoin turhan lässyttävänä. Toisaalta on myös freesiä ja kannatettavaa että vanhemmuutta ja parisuhdetta käsitellään runoudessa. Seksistä plussaa. Luulisin, että jos minulla olisi lapsia, niin tällaiset aiheet tuntuisivat läheisemmiltä. Suosittelemme siis perheellisille! 

Toisen raatilaisen mielestä abstraktit kielikuvat olivat liian abstrakteja ja niitä oli liikaa. Niinpä ne monimutkaistavat tekstiä turhaan. Esimerkkisäkeeksi poimimme seuraavan: "Sininen valtaa hänen jyrkänteensä." Myös "maailman trendikkäimmästä nimestä" tuli miinusta. Se kun on kokonainen lause ja siinä mainitaan valo. Silti huomautan, että nimi kuvaa kirjaa hyvin kauneudessaan ja arkisuudessaan. Nimi kuulostaa jonkinlaiselta rakkaudenosoitukselta. Sinä on tietysti rakastettu tai muu merkityksellinen, roikkuminen on ei-hienoa tai huonotapaista tai rumaa ja valo on jotakin ylvästä joka kajastaa vuorten takaa.

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

I stand next to you

In my master of arts in gender studies

and I don't know where to begin

to explain it was not men's rights activism

that deconstructed biological essentialism

that was post-structuralism

Kokoelma taisi olla viime vuoden yllättävä runohitti. Se on myös kustantamonsa ensimmäinen julkaisu.

Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdokkaista lavarunousmaisin. Teksti on hyvin julistavaa. Se ennemminkin kertoo lukijalle miten maailma makaa kuin saa lukijan ajattelemaan jonkin ajatuksen. Täten tunnustan, että olemme surkeita sanomaan tästä mitään, sillä jos johonkin kuulumme, niin sinne inhoittavaan korkeakirjalliseen viisastelumaailmaan. (Tai siis jos on pakko valita! Kuuluminen on monimutkaista!) Kokoelma asettaakin itsensä aidoksi, eikä "post-yhtäänmiksikään".

Erikoisesti kokoelmassa ollaan kuitenkin kiinni feministisessä terminologiassa ja muotifilosofeissa. Mietimme, mikä niiden funktio on. Ovatko termit tai nimet metaforia? namedroppailua? Raadilla oli lisäksi vaikeuksia englannin kielen kanssa.

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Jo lapsena hänen huoneensa seinät olivat täynnä kuvia vuorista, vuorikiipeilijöistä,

hänen äitinsä sanoo, vuoret olivat hänelle välttämättömyys,

niin kuin joku toinen kerää kristallia, 

Jotenkin mä ajattelin, etten pitäisi tästä. Erityisesti alusta silti pidin! Raadin mielestä konsepti oli kiehtova - kauheimpia kohtaloita joita kuvitella voi. Toista raatilaista olisi ilahduttanut tietoisuus tästä myös lukiessa (vrt. Änimling).

Jollain lailla kokoelmalle kävi vähän kuin Sinusta roikkuu valoalle. Eli kiva, joo, mutta tuntui että jotakin jäi puuttumaan. Tämäkin oli tosi varma, mukavan rauhallinen tempoltaan, mutta silti vähän... tylsä ja tyhjä. Kiitämme laatua, mutta moitimme leipäpappimaisuutta.

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa

koskaan leikkaisi toisiaan. 

Kokoelma oli Änimlingin ohella viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Odotin teoksen olevan ylväs ja korkeakirjallinen. Lainaus joka oli mainosmateriaaleissa ja kansi viittaavat siihen! Aina mainitaan jotakin hienoa! Että iloinen yllätys tämäkin, vaikka jokseenkin klassinen teos silti on. (Onko se nyt syntiä?)

Runot ovat riisuttuja nyky-yhteiskunnasta - ne eivät sillä tavalla yhdisty materiaaliseen todellisuuteemme. Tekstissä on perinteisiä motiiveja: puu, uni ja kaupunki. Ylipäänsä vaikutelma on abstrakti ja hiottu, älyllinen ja matemaattinen. Raadissa huomioitiin teoksen konservatiivisuus ja turvallisuus, ja sitten muistutettiin etteivät ne välttämättä ole pahoja asioita! Nimi Yksin ja toisin kuvaa sisältöä ja sen kielellisyyttä sattuvasti.


Ilmeisesti arvovaltainen raatimme ei kuitenkaan pyrkinyt asettamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen. En ainakaan muista. Lopputulos lienee siis seuraavankaltainen: oli ilo tutustua ehdokkaisiin - emme kuitenkaan tainneet varauksetta siirtyä minkään teoksen taakse! Moi!

Aurinkotuoli ulkona ja oispa jäätelöä

Tuntuu, että puolen vuoden poissaolo on vaikuttanut siihen, kuinka paljon on lukenut uusia kotimaisia runokokoelmia. Tuntuu, että on vähän pihalla.

Tänään mulla on vihdoin ylimääräistä aikaa. On mulla yleensäkin, mutta sitä on sen verran vähän, että käytän sen sängyssä makoiluun ja harhailuun. Olen kuitenkin leikkinyt sen verran kunnollista työläistä, että nyt en tiedä mitä tekisin. Pitäisi ryhtyä kirjoittamaan, mutta se on vaikeaa. En oikein tiedä mistä alkaisi. Joitain ideoita on, yksi ehdotus osastoksikin on. Se muuten löytyy Nuoren Voiman sivuilta:
https://nuorivoima.fi/lue/runot-ja-novellit/runoutta-kevaaseen-anni-maentien-sarja-brexin.

Mun esikoiskokoelmani Aurinkotuoli tuli ulos kuukausi sitten Kulttuurivihkoilta. Siinä on jotakin alakuloistakin. Toivon, että joku kirjoittaisi siitä, koska silloin se vasta rupeaa olemaan olemassa. Minulta sitä voi muuten kysellä e-kirjana, jos ajattelee, että siitä voisi olla jotain sanottavaa.

Me muutettiin uuteen asuntoon, joka on ilmeisesti homeessa, ja nyt asumme olohuoneessa, koska makuuhuone on tyhjä ja ovi kiinni. Tää on Munkkiniemessä, ja alue pursuaa hillittyä charmia, vähän liikaakin. Silti täällä on aika ihanaa ja olen hyvin uupunut asunnonetsijä, koska tuskin me täällä voidaan asua.

Taidan määrätä itselleni kävelyä ja jäätelöä. Olisinpa lääkäri, niin kaikki tulisivat terveiksi ja eritoten onnellisiksi.

PIKAKKASUOSITUS! Roope Eronen: Koiran kakkaa

Mä en lue sarjakuvia. Mikään periaatteellinen kysymys se ei mulle oo (paitsi Aku Ankka on tyhmä enkä muista oppineeni sieltä mitään), ei vaan tuu luettua. Joskus teininä luin. Haaveilin pitkään sarjakuvien tekemisestä mut en tehnyt niitä. Haaveilin kans Oriveden opiston sarjislinjasta. En hakenut, kun ajattelin että hävettäis ihan pirusti. Onneks ei niin paljon hävetä kirjotella kaikenlaista hölmöä.

Katsoin Areenasta Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita -sarjaa. Suurimman vaikutuksen teki pätkä Roope Erosesta ja sarjis Koiran kakkaa (Huuda huuda 2011). Arvoisa puolisoni lainasi mulle Koiran kakkaan kirjastosta, koska ehkä arvasi etten itse siihen asti yltäisi kuitenkaan. Tarina alkaa, kun eräs koira näkee lehdessä ilmoituksen "Etsitään kakkaajaa korkeatasoiseen sarjakuvaan." ja innostuu niin että purskauttaa kahvit lehdelle. Seuraa kakkaa ja kakkavitsejä ja ufosieppausmusiikkia ja metasarjakuvaa. Jostain syystä yleisö ei niin sarjiksesta ilahdu.

Digailin tosi paljon sekä tyhmästä kakkausaiheesta että pötkelömäisistä koirista ja staattisesta ja hassunvärisestä piirrosjäljestä. Sarjis on paikoittain ällö. Paljon nauratti. Hyvät jäykät tekstit, noi koirat ei oo kaikkein sujuvimpia supliikkihaukkuja. Lisäksi esittelin tän mun siskolle kun oltiin kalliolla juomassa viiniä ja se luki koko sarjiksen ja suosittelee sitä kaikille!



Roope Eronen: Koiran kakkaa
Huuda huuda 2011

PIKASUOSITUS! Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Keksin tällaisen PIKASUOSITUS!-julkaisun tai sarjan vai miksi näitä pitäiskään sanoa. Siksi vain, että olen laiska, ja koska musta on aika tylsää kirjoittaa vain jotain hehkutuksia tai lukea niitä, joten hehkutan ihan lyhyesti.

Olkaa hyvä: Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Pirun jees! Puhuja puhuu ja kissa ja tuuli puuhailee mitä lie ja kaikkee.

Meen tosi vaikeeks kun multa kysytään, että no mikä sitten on hyvää. Viime aikoina oon vastannut, että Tuuli ja kissa on kyllä tosi hyvä kokoelma. Yritän selvitä siitä kysymyksestä aina noin, mainitsemalla jonkin äskettäin lukemani teoksen.

Mä tykkään siitä, kun Tuuli ja kissassa on paljon hmm kissaa ja mehiläisiä. Pidän sadunomaisesta sattumanvaraisuudesta ja tietynlaisesta sarjakuvamaisuudesta. Runot on niinku sarjakuvan ruutuja. Sitten sanon vielä, että tosi hyvin kirjoitettu. Tosi hienosti kulkevaa kieltä.






Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.
Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn.
Kissa väittää kattilan pään yllyttäneen
joten syy on tavallaan minun.
(36)



Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Poesia 2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas

Tubettaja Mansikkka eli Maiju Voutilainen on julkaissut runokokoelman Otavalta. Kokoelman nimi on Itke minulle taivas. Sen on kuvittanut Hilla Semeri. Törmäsin siihen jossakin blogissa ja sitten SKS:n kirjaston maailman parhaassa uutuushyllyssä. Kokoelma ei kiinnostanut mua niinkään kirjallisten ansioidensa tähden, vaan muista syistä, joita yritän valottaa tässä postauksessa.

Takakannen mukaan Itke minulle taivaassa "kirjoittaja päästää lukijan ihonsa alle" ja "sydänverellä kirjoitetuissa runoissa ja mietteissä on lohdutuksen voimaa". On kiinnostavaa, ettei kustantamo ole uskaltanut kutsua kirjaa runokokoelmaksi vaan runo- ja mietekokoelmaksi. Mitä hittoa se tarkoittaa? Yksinkertaisuuden vuoksi minä puhun kuitenkin runokokoelmasta.

Teoksen alussa on esipuhe, joka alkaa:

Rakas lukija
Ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuus ovat varmaan tuttuja harmillisen monelle, myös minulle. (5)

ja loppuu:

Toivottavasti sinä saat tästä kirjasta lämpöä ja voimaa. (6)

Seuraava teksti on tsemppaava "sinulle, kuka tahansa/minulle, keneltä tahansa". Se on lohduttava lista, joka antaa luvan itkeä ja vakuuttaa, kuinka "kehosi on sinun ja se on kaunis huolimatta muhkuroista ja lommoista" ja että, "osaat enemmän kuin uskotkaan. (7)" Tämän jälkeen, sivulta 9, lähtee liikkeelle varsinainen runo-osasto. Osastojakoa kokoelmassa ei muuten ole.

Kiinnostavin runo on kirjan loppupuolella:

rakkaus on kuin sota,
se jättää jälkeensä vain ruumiita.
mutta minä antaudun.
antaudun sinulle ja toivon,
että hoidat hommasi siististi ja hiljaa. (49)

Loppu on sen verran hämmentävä, groteskikin, että mun on pakko pitää siitä. Yleisesti kuitenkin tekstejä vaivaavat itsestäänselvyydet: "tahtoisin maata ja maatua/sulautua osaksi universumia/ilman huolia ja ahdistusta maailmasta/kaipaan syleilyn turvaa/kosketusta" (37). Suurin osa ihmisistä tunnistanee tällaiset tunteet, ja se tekee runoista varmaan monille ymmärrettäviä ja koskettavia.

Mutta ei kai runokokoelma ole terapiaväline? Ehdottaisin, että lukijan elämänhalun palauttamiseen tähtäävät kokoelmat pantaisiin self-helpin, eikä runouden, alle. Silloin niitä voitaisiin arvioidakin jonkinlaisen lohdullisuuden ja empaattisuuden kautta, eikä tällä tavalla ikävästi tekstuaalisina olioina.

Otava on tehnyt typerästi julkaistessaan Voutilaisen kokoelman, sillä kokoelma ei ole valmis. On epäreilua, että kirja hohkaa kustantamon myyntitavoitteita; Mansikkkalla on 168000 tilaajaa Youtubessa. Tästä teoksesta tulee sellainen olo, että kirjoittajaa on kusetettu, eikä hänelle ole annettu mahdollisuutta tehdä hyvää kokoelmaa (tai vaadittu sitä!). Itke minulle taivas ei ole ihan mahdoton, mutta sen ei myöskään olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä. Voutilaisen olisi pitänyt antaa kirjoittaa vaikka neljä vuotta lisää ja katsoa sitten. Sanon näin sekä lukijaa että kirjoittajaa ajatellen. Lukijalle tietysti parempi teksti on parempaa. Niin on kirjoittajallekin. Sen lisäksi ajattelen, että taiteilijaksi kasvamisessa on paljon samaa kuin aikuiseksi kasvamisessa: on hyvä, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa ja joutuu välillä huhkimaan ja usein on tylsää. Niin syntyy kiinnostavampia ja mukavampia ihmisiä.

Itke minulle taivas tuo monilta osin mieleen räppäri Paperi T:n Post-alfan (Kosmos 2016) ja Instagram-runoilija Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa-kokoelman (Sammakko 2017). Kaurin ja Voutilaisen teokset ovat nuoren naisen helppolukuista käyttörunoutta. Molemmissa on myös kuvitus. Post-alfa ja Itke minulle taivas ovat kansiltaan hyvin samanlaiset. Kaikki kolme tuntuvat enemmän rahantekovälineiltä kuin runoudelta. Post-alfa ja Itke minulle taivas sentään tuovat tunteen, että jotakin näistä voisi saada aikaan, kunhan vain kirjottajilla riittäisi hermoja. Rupi Kaurin kirja tuntuu vain insta-ajalle sopivasti hyvännäköiseltä ja sisällöltään typerältä. Teokset ovat muuten kaikkien kolmen esikoiset.

Monissa lukemissani bloggauksissa Itke minulle taivaasta (ja samoin maitoa ja hunajaasta) huomautettiin, että siitä olisi tykätty joskus teininä, tai että kirja sopii nuorille. Tämä mietityttää minua. En nimittäin haluaisi ajatella, että nuoruus vaatii laiskaa ajattelua ja tekstiä. Kai nuorisokin osaa tunnistaa omaperäisen ja kiinnostavan ajatuksen! Vaikka sitten angstista, epävarmuudesta ja omasta naamasta.



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi "ideologinen työtön" Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) on jaettu kolmeen osaan, kuten te kaikki kenties jo tiedätte. Osat ovat Turku (jossa fanitetaan Bruce Springsteeniä), Tampere (jossa ollaan työkkärin kurssilla) ja Helsinki (jossa opetellaan taiteilijaelämää Kriittisessä Korkeakoulussa). Niinpä romaani on oikeastaan markkinatalouden ihanteiden mukainen kehityskertomus: työttömästä kurssin kautta töihin. Vaikka taiteilijuus ei ehkä olekaan talouskasvun kannalta ihanteellinen lopputulos, lienee se parempi kuin pelkkä Brucen fanitus työttömyystuella. Kai kapitalismikin taidetta tarvitsee? Sitähän voi vaikka käyttää terapiamuotona.

Kirja on mukavan lyhyt, ja kieleltään sekä rakenteeltaan selkeä. Rakenne on sillä tavalla selkeä, että kuvittelen sen hahmottamisen olleen helppoa kirjoittajalle. Lukijalle se ei välttämättä ole sen helpompi kuin jos kertomus olisi ollut yhtenäisempi. Kieli on miellyttävää ja jonkin verran naiivia. Välillä sen lapsellisuus tuntui liian yltiöpäiseltä, toisaalta se sitten loi kertojasta miellyttävän ja sympaattisen hahmon:

Käsiä pestessä tuli iloinen mieli ja tuntui, että kaikki menisi kyllä hyvin. Katselin alas torille tummennetuista ikkunoista ja päätin mennä kahville sinne, enkä Sokoksen kahvilaan, jossa olin istunut eilen. (19) 

Mä heti hellyn, kun ajattelen sitä miestä ja sen "iloista mieltä". Oli kiinnostavaa seurailla kertojan suurta Bruce-fanitusta ja liikutuksen kyyneleitä, sillä fanitus on itselleni varsin vierasta. Tosin Springsteenin työnteon ihannointi ja kertojan työnvälttely tuntuivat vähän liian teennäiseltä parilta. Ne solahtivat teoksen teemoihin kovin nätisti.

Tampere-osassa ollaan kurssilla. En ole koskaan ollut työkkärin kurssilla, mutta voin kuvitella, että se tuntuu suunnilleen siltä kuin Röyhkeydessä.

Me muodostimme kai sellaisen ryhmän, johon kukaan meistä ei halunnut kuulua, ja yritimme kai siksi olla vähän niin kuin itseksemme. (85)

Se on jonkinlainen vähän nolo ja vastahakoinen fiilis. Mietin paljon esilläoloa, kun luin tätä osaa. En tarkoita esiintymistä vaan paljastumista, juuri sitä, että jostain syystä tulee julki, että on osa jotakin epämääräistä ja epävarmaa. Ryhmälle työttömiä esitellään erilaisia ammatinvalintamahdollisuuksia ja esittelijät ja opiskelijat tarkkailevat heitä koko ajan ja määrittelevät heitä työttömyyden kautta.

Viimeinen osa eli Helsinki oli minulle aiheensa puolesta kiinnostavin. Olen välillä ajatellut Kriittiseen hakemista, mutta pääongelmana on, että se maksaa 1180 euroa per vuosi ja sivuongelmana se, että pitäis melkein ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi, että ois aikaa ottaa siitä kaikki irti. (Jäi muuten epäselväksi millä kertoja koulunsa maksoi.) Höpinät sikseen! Kolmannessa osassa kerrotaan asioista näin:

Paasonen istui pöydän takana kauimmaisessa huoneessa. Tervehdin häntä ja hän alkoi välittömästi puhua minun tekstistäni. Minä riisuin takin ja otin hörpyn vesipullosta ja istuin sitten vastapäätä häntä. Olin lukenut hänen romaaninsa Pienet kalat syövät suuria kaloja, jossa oli kauniit kannet ja paksut sivut, ja romaani oli tuntunut kädessä hyvältä ja painavalta ja minulle oli tullut sellainen olo että pidin kädessäni arvokasta esinettä. (145)

ja

Kiiskinen tuli takaisin luokkaan Paasosen kanssa ja he alkoivat yhdessä painella kosketusnäyttöä. He olivat molemmat epäkäytännöllisen oloisia miehiä. (136) 

Edellisissä lainauksissa hauskaa ja virkistävää ja outoa on se, että niissä oikeat henkilöt esiintyvät kirjan hahmoina, eivätkä ne henkilöt ole sellaisia kuin Jörn Donner tai edes Mikko Rimminen, vaan Jyrki Kiiskinen ja Markku Paasonen. Erityisesti Paasonen on todellisuudessamme hyvin vähän julkkis ja siten hyvin vähän fiktiivinen, mutta Röyhkeys fiktioi hänet ja muuttaa henkilöhahmoksi. Se on  herkullista ja epäkorrektia.

Kirjan kertojan ajatukset työstä ja sen tyhjänpäiväisyydestä ovat sen verran kiinnostavia, että Röyhkeyden julkaiseminen tuntuu yhteiskunnallisestikin hyvältä teolta. Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan erästä asiaa keskusteluissa Röyhkeydestä. Näin se menee: Jos ihminen suunnittelee uraa vaikkapa kirjailijana, niin miten se kaikki kirjailijaksi valmentautuminen hoidetaan? Toisin sanoen tiedän ihmisiä, jotka tekevät taidetta työttömyystuella, kun muualtakaan siihen ei saa rahaa, erityisesti jos näyttöjä ei ole. Näinhän Röyhkeydessäkin tehdään. En osaa muotoilla tästä järkevää kysymystä, enkä myöskään yritä paheksua. Ehkä taiteilijuus usein vaatii sluibausta kun yhteiskunta ei halua eikä osaa tukea sitä tarpeeksi? Tuli vain mieleen.



Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017

Luin romaaneja joululomalla

Vietin joitain päiviä hyvin rentouttavaa joululomaa. Se on nykyään aika harvinaista, kun muka pitäisi koko ajan tehdä jotakin. Se taas on typerää, koska en yleensä tee kuitenkaan mitään. Loman aloitukseksi luin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Valitsin sen, kun se sattui olemaan palautettujen hyllyssä. Sitten ehkä viikkoa myöhemmin lainasin bestseller-hyllystä Elena Ferranten Napoli-sarjan ykkösosan eli Loistava ystäväni: Lapsuus ja nuoruus (WSOY 2004). Mukavaa tämä itsensä viihdyttäminen pitkillä tarinoilla. Tästä innostuneena luin vielä Sarah Watersin romaanin Parempaa väkeä (Tammi 2015). Eilen lainasin Ferranten Uuden nimen tarina: Nuoruus -romaanin (WSOY 2017), joka on Napoli-sarjan toinen osa. Pääsyy tokan osan lukemiselle on ekan osan muistelu. Jos muistaisin, millainen se oli, voisin kirjoittaa siitä jotain.

Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jonka joskus ajattelin lukevani, ja sitten ajattelin, että mitä turhia. Sillä on pöljä nimi, se on paksu ja siinä on tiedettä. Sen lisäksi sitä kritisoitiin siitä, että kieli oli kuin englannista käännettyä. Kieltämättä siinä oikein käsittelemällä käsiteltiin esimerkiksi vapaata Amerikkaa ja sääntö-Suomea, eläinkokeita, tieteentekemistä, yrittämistä, oikeaa ja väärää ja niiden häilyvyyttä ja elämän kaupallistumista. Mun mielestä oli tyydyttävää muistaa, että luonnontiede ja kaikki muu tiede on kiinnostavaa ja siistii, ja että eläinten hyväksikäyttö paha. Romaanin kieli ei häirinnyt mua, lähinnä se kutkutti. Käännösmäisyys ei nimittäin ollut pelkästään siinä kielessä vaan ihan kaikessa. Pyrkimys suureksi nykyaikaa selittäväksi teokseksi toi mieleen muun muassa Jonathan Franzenin Vapauden (Siltala 2011). He eivät tiedä mitä tekevät tietysti sijoittuu osittain Jenkkeihin, mutta ei se ollut vain se: kaikki ne tieteentekomiljööt, kampukset ja suuren suuret aiheet. Se oli erikoista ja jännittävää. Vähän kuin olisi lukenut amerikkalaista käännösromaania.

Watersin Parempaa väkeä oli ihan kiva. Teos toi hauskasti esiin viihteen ongelman, eli sen viihtymisen tarpeen. Kun romaani muuttui 1920-luvun Lontooseen sijoittuvasta kielletystä rakkaustarinasta oikeussalidraamaksi, kyllästyin. En mä sellaista halunnut lukea! Pussailkaa, ja käsi housuihin niinku olis jo!

Elena Ferranten Loistava ystäväni ei myöskään ole ollut lukulistallani. Olin mä sitä tietty miettinyt joskus, kun sitä niin kehuttiin. Syksyllä eräs ystäväni kysyi, olenko lukenut Napoli-sarjaa. No en, mutta kerroin auliisti, että luultavasti se on aika epämielenkiintoinen ja viihdyttävä. Tutkimattomat ovat suosion tiet. Mutta mä olen kiinnostunut suosiosta! Niinpä lainasin kirjan. Odotin, että se on viihdyttävä kasvukertomus. Oli kai se kasvukertomus, mutta täytyy myöntää, että olin todella hämmentynyt. Mun mielestä se oli tylsä, alku oli tosi kaavamainen (ihailen tätä mun kaverii tosi paljon ja kaikki tykkää siit enemmän ku musta) ja tuntui ettei se onnistu sanomaan mitään merkittävää. Samalla se lohdutti: muistin, että olen vihonviimeinen vastarannan kiiski. Yhdistin Loistavan ystävän kyllästyttävyyden Miki Liukkosen O:n (WSOY 2017) typeryyteen, ja rauhoituin. Ehkä vika ei tosiaan ole minussa, vaan kirjoissa.

Joka tapauksessa Loistava ystävä oli kiinnostava lukukokemus. Kliseisen alun jälkeen se parani. Päähenkilö Lenù pärjää koulussa ja opiskelee ja pussailee, vaikka sen kaveri onkin paljon parempi aina kaikessa. Ihan samastuttavaa mun mielestä. Napolin kuvaus on aika kiinnostavaa, myös köyhyys. En siltikään ymmärrä tätä villiä, kreisiä suosiota. Loistava ystäväni oli paljon tylsä. Olisin kaivannut nerokasta luokka-analyysiä tai edes vähän enemmän sen kiilan työntämistä luokkanousevan Lenùn ja sen lapsuudenympäristön väliin. Jotain oivaltavaa siitä, mikä tässä kirjassa on merkittävää. Romaanin tyylikin hämmentää mua: se on jotenkin ulkokohtainen, tunteeton ja tarkkaileva, ylipäänsä tylsä. Tällaistako halutaan lukea? Erikoista.

Olen Napoli-sarjan kakkososassa eli Uuden nimen tarinassa sivulla 153. Nyt on jo päästy asiaan, tai ainakin lähelle sitä. Nyt päähenkilö tiedostaa jo jonkin eron rikkaiden kaupunginosien asukkaiden ja köyhien kaupunginosien asukkaiden välillä, eikä se ero typisty vain rahaan:

Vaikka Lila ottaisi kassasta miljoonia liiroja, kolmekymmentä, vaikka viisikymmentä miljoonaa liiraa, hänkään ei onnistuisi siinä. Minä olin tajunnut sen: lopultakin oli jotakin, minkä tiesin paremmin kuin Lila, enkä ollut oppinut sitä noilla kaduilla vaan koulun ulkopuolella katsoessani tyttöä, joka oli tullut hakemaan Ninoa. Hän oli meidän yläpuolellamme, noin vain, haluamattaankin. Ja se oli sietämätöntä. (132)

Toinen kiinnostava asia Uuden nimen tarinassa on väkivalta. Kyllä sitä ekassakin osassa oli jonkin verran, mutta se oli aika merkityksetöntä. Päähenkilön bestiksen päästyä naimisiin alkaa nyrkki heilua, ja lukijakin saa osansa väkivallan logiikasta. Tässä sillä kasvatetaan tuhmaa vaimoa. Samalla tavalla kuin nykypuheessa lastenhakkaamista puolustettaessa, myös vaimonhakkaaminen on väkivallantekijälle ikävä velvollisuus, joka vain on suoritettava:

Sitten ääni muuttui lähes pelokkaaksi: nyt jouduin taas lyömään häntä, hänen ei olisi pitänyt mennä Solaroiden luo sen näköisenä. Mutta hänen sisällään on voima, jota en pysty lannistamaan. Paha voima, joka tekee tyhjäksi hyvät tavat, kaiken. Myrkky. Näethän sinä, että hän ei tule raskaaksi? Kuukaudet kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. (89)

Koska Napoli-sarjassa selvästi käsitellään suuria asioita niin toivoisin, että niihin paneuduttaisiin enemmän. Olisi kiinnostavaa, jos esimerkiksi yleinen ilmapiiri ihan selkeästi olisi perheväkivaltaa puolustava ja se jotenkin konkretisoituisi teoksissa. Samanlaista konkreettisuutta kaipaan myös luokkaerojen ja luokkanousun kuvaukseen. Pelkkä sen mainitseminen, että joidenkin mielestä on ihan oikein, että vaimoja vedetään turpaan, ei riitä. Miksi päähenkilö on tämän asian kanssa niin tuomitseva? Sen voi selittää koulutus. No, miksi Lilan mielestä hakkaaminen on väärin? Miksi se ei ole sen mielestä oikein?

Olen sitäkin suunnilleen yhdellä ajatuksella sivunnut, että onko kerronnan ankeus jonkinlainen viittaus Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaan (Otava). Napoli-sarjan moniosainen nimeämistekniikka kun lienee sellainen: vrt. Uuden nimen tarina: Nuoruus ja Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä. Nolosti on myönnettävä, että en ole varma, kuinka vahvasti tää yhteys näkyy alkuteoksissa. Mulla on sellainen fiilis, että tätä Proust-yhteyttä on kaiveltu kyllä, mutta en ole jaksanut itse selvittää sitä sen tarkemmin.

Olen lukenut Loistavasta ystävästäni joitain blogipostauksia. Toisissa on hullaannuttu ja toisissa ei. Ne, jotka kirjasta eivät ole pitäneet, ovat usein nostaneet esiin väkivallan ja Lenùn ja Lilan ystävyyden kummallisuuden. Kuten sanottua, pidän väkivallasta. Romaanissa kuvattava ystävyys taas ei ole kovin ystävällistä, itse asiassa se on ihan erilaista kuin odotin. Se on lähinnä kilpailutilanne jonkun läheisen kanssa. En mäkään sitä ehkä aina ystävyydeksi kutsuisi, mutta toisaalta miksi ei. Se on aika tunnistettavaa. Mua myös viehättää siinä ajatus siitä, että ihmisiä nyt satutaan siunaamaan joillain toisilla ihmisillä, on ne kivoja tai ei, ja sitten niitä siedetään, kun niitä on kerta siedetty jo vaikka kymmenen vuotta, vaikka ne ois aika tyhmiäkin. Lenùn ja Lilan ystävyys on ennemminkin vakavahenkinen liittouma kuin ihana, keveä hauskanpitosuhde.



Elena Ferrante: Loistava ystäväni 
WSOY 2004, suom. Helinä Kangas
alkuteos L'amica geniale


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
WSOY 2017, suom. Helinä Kangas
alkuteos Storia del nuovo cognome


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014


Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, suom. Helene Bützow
alkuteos The Paying Guests

Eino Santanen: Yleisö

Hyvät ihmiset, olen tavallaan pahoillani ylläolevan kuvan laadusta.

Eino Santasen Yleisö (Teos 2017) on runokokoelma. Siinä on tulkintani mukaan kyse rahasta, taloudesta, ihmisistä, yleisöstä, ja siitä, miten raha tekee ihmisistä yleisöjä. Että raha asettaa ihmiset katsojan asemaan, asettaa kokemukselle rajat (jotka voi hetkeksi ylittää maksamalla siitä), tällä tavalla vieraannuttaa suoremmasta kokemisesta ja jotain sellaista.

Luin tämän kuukausi sitten melkein kokonaan ja vaikutuin. Toisella lukukerralla en enää aivan saanut kiinni, että mikä se löytämäni nerous täällä on. En silti yritä kieltää sitä. Tarkoitan vain, että lukeminen on sillä tavalla hankalaa, ettei voi aina varmaksi tietää, miksi jokin teos oli tai ei ollut hyvä. Toisellakin kerralla olin kuitenkin vaikuttunut, ja suosittelenkin kirjaa esimerkiksi joululahjaksi isälle, aika tekniseltähän se näyttää ja miehinen aihe.

Santasen tunnetuimmat runot lienevät setelirunoja. Setelirunot koostuvat eri tavoin muokatuista seteleistä. Näin runous kurkottelee kuvataiteen puoleen. Pidin erityisesti sellaisesta setelinpuolikkaasta, jossa lueteltiin mahdollisia sanoja (köyhä rikas, s. 33), ja sellaisesta, jossa oli asuntojen kokoja ja vuokria. Suosittelen googlaamaan tän homman, jos se on tuntematon, kun ei tämän mun selityksen varaan kannata jäädä.

Esimerkkien valitseminen Yleisöstä on hankalaa. Tässä kuitenkin yksi (s. 47):

YLEISÖ

1. Yleisö ei ole mikään yleisö.  

2. Yleisö ei ole juurikaan kiinnostunut tapahtumista, joita se seuraa. 

3. Yleisö on se, mikä varsinaisesti tapahtuu. 

4. Jatkuvasti lähempänä, kaiken aikaa kauempana, se valitsee. 

5. Yleisö olen minä. 

Toinen esimerkki on sivulta 84:

Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan
lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja
ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee.

Molempia malleja (lista, proosarunosäkeistö) Santanen sitten varioi. Yleisöä lukiessa voi miettiä valinnanvapautta, esimerkiksi.



Eino Santanen: Yleisö
Teos 2017

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista

Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:

              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä

Gummerus 2017

https://seleesia.com/

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta

Juha Mäntylän toimittama Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta (Reuna 2014) on novelleista koostuva joulukalenteri. Sain sen viime vuonna ja olin kieltämättä hieman pettynyt koska olisin mieluummin ottanut laku-, suklaa-, kynsilakka- tai minkä lie kasvorasvakalenterin. Kalenterin antaja oli ennakoinut tämän ja antoi lohdutukseksi myös pullollisen glögiskumppaa.

Joulukalenterimaisuutta Joulukalenteriin tuottaa, että päivän tekstin nimi ja sijainti katsotaan etuliepeestä ja kirjoittaja paljastuu vasta novellin lopussa. Nimen lisäksi kirjoittajasta on kuva ja lyhyt esittely. Kirjan alaotsikko 24 jännityskertomusta viittaa lähinnä rikoskirjallisuuteen. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä ja fantasiaakin.

Suurin osa kirjoittajista näyttäisi julkaisseen ainakin yhden kirjan, yleensä rikoskirjallisuutta. Teoksen tunnetuimmat kirjoittajat ovat runoilija Anja Erämaja ja sanataideopettaja-lastenkirjailija Harri István Mäki. Heidän lisäkseen kokoelmassa on novelli muun muassa Jaana Ala-Huissilta, Kari Hanhisuannolta, Miia Kahilalta, Helena Nummiselta, Raimo Möröltä ja Sonja Kinnuselta. Suurimmasta osasta kirjoittajia en ollut ikinä kuullut, joten Joulukalenteri toimi myös johdatuksena suomalaisen jännityskirjallisuuden syviin riveihin.

Novellien laatu on vaihteleva. Mua miellytti eniten Anja Erämajan "Itsenäisyyspäivä". Se erottui edukseen usein toisiaan muistuttavien novellien joukosta. Lisäksi kieli oli tehokasta ja kiinnostavaa:

Pitää vain soittaa. Olisi pitänyt soittaa. Miksi en soittanut. Kysyvät kaikenlaista. Pulssi, hengitys? En tiedä. Nimi, osoite, syntymäaika? En tiedä. Lompakko taskussa? En tiedä. En mielelläni koske kuolleisiin. Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. (40)

Muitakin hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita luki mielellään, Joulukalenterissa oli. Kirja on kuitenkin 392-sivuinen ja se on aika monta jännityskertomussivua. Monet teksteistä olivat tylsiä ja liian hidastempoisia, kieli ei ollut kiinnostavaa ja niin edelleen. Aika tyypillisiä kirjoittamisen ongelmia siis. Niinpä päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi harrastelijamaisuus taikka keskeneräisyys sekä genrekeskeisyys. Viimeksi mainittu söi tekstien omaperäisyyttä ja oli minulle, joka en yleensä lue dekkareita, vieraannuttavaa. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea tekstiä, jonka estetiikka on erilaista kuin lukemistossani yleensä. Näissä roistot sekoilevat, roistot kovistelevat, poliisit kovistelevat, joulupukit roistoilevat, auton merkki kerrotaan ja sukupuolet on aika lailla perinteiset. Luultavasti parilla lisäkirjoituskerralla monet tekstit olisivat parantuneet. Myös juonen keksimiseen monet olisivat voineet käyttää enemmän paukkuja. Tässä kohtaa mua saa syyttää yksinkertaistamisesta. Olkaa hyvät, sattumanvarainen esimerkki Jussi Katajalan novellista "Niin joulu joutui jo taas pohjolaan":

- Hohhohhoo, hauskaa joulua! Tänne oli tilattu joulupukki.
- Ei todellakaan ole tilattu, suksi vittuun, Perttu sanoi. - Onko pukki kännissä kun eksyy väärään osoitteeseen?
Joulupukki työnsi pistoolinpiipun Pertun mahaa vasten.
- Tämä on ihan oikea osoite. Mennäänpäs sisälle jakamaan lahjat.
Joulupukki hätisti Pertun olohuoneeseen. Perttu istahti sohvalle.
- Onko tämä jotain typerää pilaa? Perttu kysyi.
- En kysy, onko täällä kilttejä lapsia, koska tiedän että täällä on vain aikuisia rosvoja. Joulupukki riisui naamarinsa. Perttu kalpeni. (169)

Luin näitä ääneen ja koko homma levis sillä lailla käsiin, että vasta joskus ennen juhannusta joulukalenteri saatiin kokonaan suoritetuksi. Itsekseen lukiessa moista ongelmaa ei varmaankaan olisi, koska 392 jaettuna 24:llä on vaivaiset 16,3 sivua päivässä. Kokonaisuudessaan kirja ei ollut kovin hyvä ja ajoittain se oli hyvinkin tuskastuttava. Genren ulkopuolisena oli silti kiinnostavaa lukea, millaista kamaa myyntihittien ulkopuolella kirjoitetaan.

Reuna Kustantamolta tuli vuonna seuraavana vuonna eli 2015 uusi kirja samalla metodilla: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita. Tuskin sitä itse luen, mutta kiva, että homma jatkui. Idea on hyvä. Muitakin samantyyppisiä olisi mukava nähdä julkaistuna tai esim. täällä interneteissä. Eri sivustoilla tällaisia varmaan onkin, mutta arvelisin vaativani niiltä enemmän. Kirjamuotoiseen on helpompi keskittyä.

Rakensin muuten oman karkkikalenterin kun en saanut sellaista vaan tällaisen. Se oli hyvä kaikin puolin, tosin tuli kalliiksi. 24 jännityskertomusta aion lahjoittaa äidilleni joulukuun iloksi. Se käy esijoululahjasta.



Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna 2014

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta

Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky

Erkka Filanderin esikoisteos Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013) on tunteeseen pakahtuva runoelma. Se kuvaa kesäpäivän aamua ja päivää ja iltaa ja uutta aamua. Olin selaillut kirjaa aiemmin, lukenut varmaan myös pari ensimmäistä sivua. Lainasin tämän nyt kirjastosta, koska, en enää muista miksi. Olen yrittänyt viime aikoina lukea runokokoelmia niiden rakennetta silmällä pitäen, sillä yritän itsekin kasata kokoelmaa. Heräämisen valkeasta myrskystä ei ollut siinä kovasti hyötyä, mutta kokemus oli kiinnostava.

Mulla oli positiivinen ennakkokäsitys Heräämisen valkeasta myrskystä. Helposti sitä katsokaas hyväksyy sen kirjallisuusmaailman tai Hesarin rummutuksen että onpas hyvää ja niin nuori ja esikoiskirjapalkinto ja niin edelleen. Sitten ei oikein edes osaa lukea ja tehdä omaa mielipidettä, kun ajattelee, että hyvää, mutta ei ehkä kiinnosta.

Positiivisessa ennakkokäsityksessäni luin joitakin sivuja Heräämisen valkeaa myrskyä ja ärsyynnyin. Mua ärsytti kaikki se "ilohuutojen höyhenet" (7) ja "riemu purkautuu sinusta kuin sormet/ aukirävähtävästä nyrkistä" (9) ja outo nuoruuden ylistys, joka tuntui kuin tosi kaukaa tarkastellulta. Ei sellaista nuoruutta ole kuin silotelluissa muistoissa. Kas näin:

Silmistä hetkeksi kadonnut elämä on siirtynyt
rottinkituolin käsinojaa puristaviin sormiin,
ne ovat kruunanneet jumalan
viinistä märin hiuksin. 

Metsähurmio avautuu korvaksi.
Nurmikossa varpaat toistavat välkkeen liturgiaa. (20 - 21)

Toisaalta vaikutuin siitä, kuinka hyvää teksti oli. Sitä on ilo lukea, ja se välittää kyllä tunteen jostain kuplivasta onnesta ja maailman tuoreudesta. Välillä oli hienoja tiivistyksiä ja hienoja säkeistöjä:

Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi. (16)

Loppujen lopuksi tein rauhan Heräämisen valkean myrskyn kanssa. Siinä on kreikkalaisten jumaltarujen täydellisyyttä, arjalaista miestäydellisyyttä, minkä koen vastenmielisenä ja vieraannuttavana. Toisaalta se on hienosti rajattu, vahvan tunteellinen ja ruumiillinen teos. Filander on kirjoittanut sinne riemukkaasti ilon ja riemun ja auringon. Lopulta arjalainen miestäydellisyys ja se täydellinen nuoruus, jota meillä ei ollut, ja viini ja ilo sulautuvat yhteen homoeroottiseksi juhannusyön uneksi.

Tarkoitan, että lukukokemukseni oli ristiriitainen ja jonkin verran hankala ja siksi kiehtova ja hyvä.

Lopuksi:

Ruumis on ekstaasin kartasto,
pyrähdysten polut. Hengästyttävimmät välimatkat
täynnä murtuneita patoja.
Kantapäät syyhyävät ojien kukkia
ja valkoisia kallioita. Ne syttyvät
              ja lomittuvat puutarhoiksi,
  vetävät minua syvemmälle paratiisiin
kuin sormea sormukseen, sadetta maakaivoon,
Varpaat kaivautuvat veteen omenapuun mekossa,
taivas on vain yksi ilme tuosta naurusta. (40)

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky 
Poesia 2013

Veera Antsalo: Pölyn historia

Veera Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) on runokirja pölyn historiasta ja joistain maailmoista. Maailmoissa on hevosia, henkilöitä, tyyppi nimeltä Kerääjä, naakkoja, varpusia ja niin edelleen. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

Kivien muisto hiersi heidän identiteettejään. Heidän täytyi odottaa sopivan uuden jumalan ilmestymistä. Sellaisen, joka maltillisesti muovailisi heille juuri ne eläimet, jotka heille sopisivat. Ei liian isoja ja voimakkaita, ei liian pieniä ja heiveröisiä, ei vihaisia, ei sapelihampaisia, ei liian ovelia, ei vallanhaluisia, ei liian säikkyjä ja huomaamattomia vaan toivoa herättäviä, säyseitä sävyisiä eläimiä. (9)

 ja tältä:

Kerääjällä on jokin hahmo, hän on liikahtanut mittayksikön tai kaksi. Hänen päässään on sulkasadon aiheuttama aukeama ja hänen jalkateränsä haarautuvat räpylämäisiksi, hänen solisluunsa yhtyvät toivomusluuksi. 

Hän silmäilee kaikkea samalla tavalla kuin Prypjatia vanhasta kuvaputkitelevisiosta: hän näkee varpusten silmissä pölyn leimahduksen. (76)

Pölyn historiassa on sellaista pehmeää ja vuodevaatemaista, johon haluaisin vain jäädä makoilemaan. Sillä on varmaan jotakin tekemistä kirjan eliömuotoja ja olemisen tapoja tasapäistävän ja erikoisuuksia normalisoivan, rauhallisen kerronnan kanssa. Pidän saduista ja kaikenlaisista syntymyyteistä ja Pölyn historiassa on ehkä niitäkin. Kirja tuo mieleen myös Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-teoksen (Tammi 1969). Molemmissa ollaan mahdottomissa tiloissa: historian ulkopuolella, liikaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta tietävänä sivustakatsojana.

En tunne oloani kovin analyyttiseksi Pölyn historian seurassa. Lukeminen ennemminkin raukaisee. Se hellyyttää mut esim. seuraavalla:

Se on pöhnäinen ja puolisokea, korvissa vuosituhansien vaikut, mutta sen perimään koodattu vaisto on virkeä ja utelias. Sen hartain toive on päätyä mikroskoopin alle, olla hengästyttävän pieni ja suuri. (40)

Mä hyväksyn tän kirjan maailman, eikä mulla ole paljon vastaansanomista. Jos nyt muutama juttu: Pölyn historiassa on listoja, ja välillä ne listat tuntuu liiallisilta tai itsetarkoituksellisilta tai ei-niin-freeseiltä ideoilta. Hämmennyin myös esimerkiksi skeittaavista nuorisolaisista ja Amerikka-jutuista. Jokin niissä mua ärsytti, jokin naiivius tai se, etteivät ne oikeastaan ole mitään itsessään vaan pelkästään edustavat sitä. Ne ovat jonkin muun kuva. Toisaalta ne toi kirjaan vaihtelua ja tietynlaista pulp-estetiikkaa tai jotain halvalla tehtyä. Mulle tuli mieleen Stephen King sekä Suomessa 1990-luvulla julkaistut amerikkalaiset kauhunovelliantologiat. Että antaa olla, mä nielen Pölyn historian melkein kokonaisena, ja olen loppuillan ihan heltynyt.



Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos 2015

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:

"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)

Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:

"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 

Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017

Matias Riikonen: Suuri fuuga

Minulta kysyttiin viikko sitten, olenko lukenut jotain kiinnostavaa taikka hyvää kirjaa viime aikoina. Vastasin, että Haasjoen Planeetta (Otava 2016), Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) ja romaaneista kai sitten Riikosen Suuri fuuga (Aula & Co 2017). Olen lukenut Matias Riikosen Nelisiipisen lokin (Gummerus 2011) joskus kenties vuonna 2012. Muistan, että siinä oli yksi hyvä lause solmuun menevistä lumihiutaleista. Muuten en ollut vaikuttunut. Tyyli muistutti kai liikaa itsestäni esim. teininä. Mutta siitä lauseesta tykkäsin!

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Suuri fuuga "lainaa muotonsa Ludwig van Beethovenin Grosse Fugesta". Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle. Siellä on sateista ja henkilöhahmoilla on aika paljon ikävää. Hahmot ovat hassuja: karhuksi pukeutuva ex-lääkisopiskelija ja sen mummo, internetdominalle alistuva perheenisä, vanhaa suomea käyttävä haiseva poika ja niin edelleen.

Kirja fokalisoituu eri henkilöiden kautta. Koska olen pönttö, en tajunnut kuin vasta huomautettaessa, että merkinnät (esim. V. I. / V. II. / AV. / S.) viittaavat soittimiin. Näin siis henkilöhahmot esitetään ääninä teoksen kokonaisuudessa. Klassisen musiikin tuntemukseni on huonoa, joten en osaa arvioida tätä puolta erityisemmin. Vasta lopussa hiffasin, että joo kyllä rakenne varmaan toistaa fuugan rakennetta, kun kaikki meni sekoiluksi, jolle ei ollut muuta selitystä. Kirjan eri äänet myös erottuvat sen verran hyvin toisistaan, ettei minun tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä kirjaimet tarkoittavat. Taitavaa tekstiä siis.

Kenties eniten romaanissa pidin sen eräänlaisesta karttamaisuudesta. Se tuntui kattavan pienen ja keinotekoisesti rajatun alueen. Kuvittelin päässäni munuaisen muotoisen läiskän, jolla kaikki tyypit harhailee. Teoksen maantieteessä oli jotakin epäuskottavaa. Kartan sisällä ne tyypit sitten käpertyivät nukkumaan ja hyökkäsivät vaimonsa kimppuun ja haikailivat pikkutyttöjen perään. Se on kiinnostavaa.

Pidän friikkien täyttämää hahmogalleriaa lähtökohtaisesti raskaana. Helposti siitä tulee osoittelevaa hassuilua. Suuri fuuga selvisi tästä kuopasta varsin hyvin, vaikka kyllä jotkut hahmot välillä ärsytti ilmiselvällä erikoisuudellaan ja esimerkiksi valveunikuvioiden pointti jäi hieman pimentoon. Toisaalta monin paikoin tyyppien kummallisuutta oli hyödynnetty hyvin ja lempeästi. Pidin erityisesti karhuasuisesta miehestä ja haisevasta pojasta. Ne ovat hahmoina suurempia kuin kummallisuutensa. Karhu on epämiellyttävä ja rakkaudenkaipuinen ja saa kiksejä esimurrosikäisistä tytöistä. Haiseva poika taas, no, haisee, ja on epävarma ja käyttää vanhaa kieltä ja tykkäsin ehkä kaikkein eniten siitä että se pelaa CS:ää sen veljen kanssa. Ehkä siinä oli jokin rehellinen nykypäivän tuulahdus.

Friikkien lisäksi vierastan itseasiassa myös sitä, että käytetään korkeakulttuuria korkeakulttuurissa eli Beethovenia romaanissa, mutta minkäs teet. Riikonen on tehnyt sen taiten, luulisin. Arvostankin Suuren fuugan yritystä muodon tasolla. Myös henkilöhahmot osoittautuvat muuksikin kuin friikeiksi. Tätä tekstiä on nyt jotenkin muka vaikea lopettaa, joten sanon: hyvä homma, keep up the good work. Hesariki tykkäs.

Suurella fuugalla on myös teoskaveri, Kiertorata (Aula & CO 2017). Se julkaistiin yhtä aikaa romaanin kanssa. En itse ole sitä lukenut, mutta valistunut lukija lukee myös sen ja tulee entistä valistuneemmaksi.



Matias Riikonen: Suuri fuuga
Aula & CO 2017

Jyrki Vainonen: Askelia

Sain lahjaksi Jyrki Vainosen Askelia - kirjoituksia kävelemisestä -esseekokoelman (Basam Books 2014). Tai siis mulle niin kuin lainattiin se lahjaksi kirjastosta. Se täytyy palauttaa vielä, mikä on ihan hyvä. Olin kertonut viehätyksestäni kirjoihin, joissa on valmiita kävelyretkiä kaupungissa ja vähemmän kaupungissa eli eräänlaisiin urbaaneihin patikkaoppaisiin. En tiedä julkaistaanko sellaisia Suomessa, mutta olen tavannut niitä ainakin englanniksi ja ranskaksi. Muistelen lämmöllä kävelykirjaa Pariisista, jonka retket esittelivät jäänteitä kaupungista ennen Haussmannin uudistuksia. Ainoatakaan kävelyretkeä en ole kyllä minkään kirjan mukaan tehnyt.

Mua viehättää ajatus matkasta, jonka aikana käveltäis vain ympäriinsä. Mielikuva on pyhiinvaellusmainen. Idea on olla vahvasti juuri siinä maisemassa, jossa sattuu olemaan. Se vois tapahtua Keski-Euroopassa tai haaveilen myös vaikka Skotlannista. Sitten alan ajatella busseja, joilla pääsee seuraavan kylään, kun ei enää huvita.

Vainosen Askelia puhuu samantyyppisen läsnäolon puolesta. Viehätyn, ja viehätyin, paikkojen kuvailusta ja niiden tunnusta ja arvostamisesta. Kirjailija ja minä pidämme joistakin samoista asioista: ainakin Irlannista ja hautausmaista ja romanttisesta luonnosta. Teksti "Kävelyllä Dublinissa" oli kenties suosikkini. Se tosin johtui puhtaasti Dublinista, ei niinkään tekstistä. Näiden lisäksi teksteissä käsiteltiin muun muassa puutarhoita, Pyynikkiä ja lukemista kävelemisenä.

Jos en nyt kirjoittaisi tästä kokoelmasta, unohtaisin sen varmaan pian, ellen olisi jo unohtanut. Ensin se toimi hauskana makupalana, mutta mitä pidemmälle kirjan 138:ssa sivussa etenin, sitä enemmän se ärsytti. Vaikka nimittäin olen Irlannin ja hautausmaiden ja luontoromantiikan ystävä, en pitänyt lainkaan Vainosen romanttisesta kielestä. Se tuntui löperöltä ja tyhjänpäiväiseltä. Sanavalinnat olivat liian mahtipontisia: "Lukija saa, kuin konsanaan Lönnrotin kanssamatkustavainen, tietoa monista kansatieteellisistä seikoista, kuten pellavan valmistuksesta, pikkukaupungin katujen kunnosta, naimatavoista (...)" (102) tai "Kun tuolle aukiolle seisahtui sopivassa mielentilassa, historiasta singahteli mieleen dramaattisia tapahtumia, järkyttäviä ihmiskohtaloita (...)" (46).

Toisaalta kirja ei ole huonosti kirjoitettu, vaikka minä en siitä pitänytkään. Sen runsas tunteellisuus on jollain tavalla horjumatonta. Siinä se tönöttää komeana kuin vanha mänty mun mielipiteistäni huolimatta. Vähän tekee siis vilpittömästi mieli toivottaa kirjalle onnea sille valitulla tiellä.



Jyrki Vainonen: Askelia
Basam Books 2014

Hollo ja Agricola

Kevät saa! Kiirettä on pitänyt. 

Kävin kuitenkin viime keskiviikkona eli 22. maaliskuuta Kallion kirjastossa tuijottamassa J. A. Hollo- ja Agricola-palkintojen ehdokkaiden julkistamista. Tapahtuman oli järjestänyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry (SKTL). Hollo-palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaalle tietokirjakäännökselle Agricola-palkinto taas menee kaunokirjakäännökselle.

J.A. Hollo -ehdokkaat ovat:

Pirkko Roinila Peter Wohllebenin teoksen Puiden salattu elämä suomennoksesta (Gummerus Kustannus)
Seppo Raudaskoski Steven Lee Myersin teoksen Uusi tsaari suomennoksesta (Bazar)
Tatu Henttonen Richard Sakwan teoksen Taistelu Ukrainasta suomennoksesta (Vastapaino)
Jaana Iso-Markku Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta (Bazar)

Ja Agricola -ehdokkaat:

• Helene Bützow Kazuo Ishiguron teoksen Haudattu jättiläinen suomennoksesta (Tammi) 
• Tuomas Kauko Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta (Like)
• Kristiina Lähde Peter Mickwitzin teoksen Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos) suomennoksesta ja toimittamisesta
• Riina Vuokko Mo Yanin teoksen Punainen durra suomennoksesta (Otava)

Mitäs sanottavaa näistä sitten on? Aivan ensimmäiseksi haluaisin mainita, että en ole vielä syönyt tänään mitään joten nälättää ja aivokaan ei välttämättä kulje. Toiseksi sen, että Riviblogissa me kannatamme Tatu Henttosen kääntämää Ukraina-kirjaa, koska se on paras. Ja muistakin syistä.

Kolmanneksi: mun mielestä on kiinnostavaa, kuinka lähtökielet erottavat Hollo- ja Agricola-palkinnot toisistaan. Toisin sanoen tietokirjoissa kielenä on kolmessa neljästä englanti. Ainoastaan Pirkko Roinila on kääntänyt Puiden salatun elämän muusta kielestä eli saksasta. Yuval Noval Harari taas on kirjoittanut kirjansa hepreaksi, mutta Iso-Markun käännös on tehty välikielen eli englannin kautta. 

Kaunokirjakäännökset on tehty kielistä englanti (Haudattu jättiläinen), islanti (Valaan suusta), ruotsi (Lyhytproosaa, se mikä avautuu) ja kiina (Punainen durra). Vilkaisin viime vuoden ehdokkaita ja niissäkin jako oli samankaltainen eli tietokirjat englannista ja kaunokirjat paljon monipuolisemmin. Julkistustilaisuudessa joku mainitsi, että esimerkiksi saksasta ja ranskasta ei kovin paljon tietokirjallisuutta käännetä. Tämä vaikuttaa tietysti tietokirjallisuuden hahmottamiseen: se nähdään anglo-amerikkalaisen maailman versiona. Niinpä käsitys siitä, millaista tietokirjallisuus on, kapenee.

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa kuulijoita siitä, että kääntäjille vois maksaa lisää liksaa. Esimerkiksi erään ehdokasteoksen kääntäjä käyttää seuraavaan suomennokseensa paljon apurahoja, mutta kustantaja ei ollut kovin kiinnostunut palkan maksamisesta. Sitten se elatus tulee suoraan niistä apurahoista. 

Ja vielä tietty se itsestäänselvyys, että luultavasti on parempaa käännöskirjallisuutta jos on parempaa työehtoa kääntäjälle. Ja parempi käännöskirjallisuus tarkoittaa toivottavasti myös parempaa kotimaista kirjallisuutta. Että jos kääntäjälle ei makseta niin päädytään kaikki lukemaan vain Tuntematonta sotilasta. Onneks mulla onkin se vielä lukematta, niin jotain uutta sitten kuitenki näköpiirissä.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki