Tanssiva karhu -ehdokkaat 2019

Luimme armaani (A) kanssa vuoden 2019 Tanssiva karhu -palkintoehdokasteokset. Kai ajatus oli tutustua siihen, mitä maan merkittävimmän runouspalkinnon tuomaristo suosii eli mikä on tällä hetkellä pinnalla. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija Anja Erämaja, kulttuuritoimittajat Minna Joenniemi ja Marit Lindqvist ja näyttelijä-tuottaja Erja Manto. Ehdokkaat ovat Jere Vartiainen: Minuus|Miinus, Stina Saari: Änimling, Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa, Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi, Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika ja Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin.

Kun ehdokkaat julkistettiin, ajattelin että näissä kyllä kuuluu Erämajan ääni. Se on sellainen ääni, joka tykkää lavarunoudesta ja haluaa ehkä tukea nuorta ja yritteliästä. Muistiinpanoihin olen kirjannut myös sanan "lähestyttävyys" (suluissa "ei Poesiaa ehdokkaiden joukossa", mikä on sekä yleinen huomio että jollain tavalla kuvaa tämän vuoden ehdokkaita, vaikka en nyt haluakaan julistaa Poesian julkaisuja itsestään selvän "vaikeiksi"). Useat teoksista käsittelevät sukupuolta, paitsi ehkä Kultapoika, kuplapoika ja Yksin ja toisin.

Me molemmat luimme kirjat. Keskustelimme niistä siinä järjestyksessä, mihin ne olivat pinoutuneet sattumien johdosta. Pahoittelen, etten jaksanut laittaa muistiin lainausten sivunumeroita.

Sen ihan oikean tuomariston perustelut löytyvät täältä.

Jere Vartiainen: Minuus|Miinus (Kolera 2018)

rakkaudesta häneen on tullut loputon hetki

juuri ennen väkivaltaa

Mä en saanut tästä kirjasta kovin paljon irti. Ylipäänsä en hirveästi yleensä innostu kirjoista, joissa käsittelemällä käsitellään joitakin juttuja, kuten tässä mieheyttä ja sen vaatimuksia ja rajoitteita. Voi tietysti olla, että jos olisin mies, kokisin aiheet mielekkäämpinä mahdollisesta kuluneisuudesta huolimatta. Huomaan ainakin mun ja A:n keskustellessa, että koen vahvemmin kuin A naiseutta (tai feminismiä tai naissukupuoleen liittyviä käsityksiä) käsittelevät hommat vaikka en pitäisikään niitä esim. kielellisesti kovin kummoisina. Toisaalta raadin mielestä kokoelma oli inspiroitunut ja lisäksi sinne oli ripoteltu hyviä kohtia. 

Typografiselta ilmeeltään teos on monipuolinen ja aika sekava. Yleisfiilikseksi jäi, että tekstin ulkoasu heittelehtii liikaa. Kokoelmassa on jo mainittua lavarunoestetiikkaa: paljon huudahduksia, myös kaikenlaista julistamista.

Haluaisin sanoa tähän loppuun jotakin mukavaa, kun tuntuu että muuten kuulostan tosi nihkeeltä. Vaikka että: Teos ei toki ollut ihan mulle tai meille, mutta tosi hyvä että on erilaisia runouskäsityksiä ja -tarpeita.

Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Änimling oli viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaita eli sillä tavalla jo etabloitunut teoksena. Arvioinkin, että tällä on Tanssiva karhu -ehdokkaista kovin noste. Tuntuu että Änimlingistä tykkää sekä yleisö että kriitikot. Kirjoitin muistiinpanoihin "helppoa kokeellisuutta".

Vaikutuin taitavasta, rennosta ja luonnollisesta kielenkäytöstä. Teksti tuntui vaivattomalta. Mun mielestä kokoelma tuntui nimenomaan kokonaisuudelta eikä erillisiltä kokonaisuuksilta jotka luovat yhden suuremman. Niinpä yksittäisillä säkeillä ei ollut kovin suurta merkitystä. Teoksen lukemisessa myös korostuu se, että sen on kerrottu käsittelevän seksuaalista väkivaltaa. Niinpä kaiken epämääräisen voi liittää siihen. Olisikin kiinnostavaa tietää, millaisena kirja näyttäytyisi jos sille ei olisi valmista tulkintakehystä. Lisäksi teos on leikkisä (ja sekin lisää helpostilähestyttävyyttä)! Leikkisyys onkin piirre, joka yhdistää tämän vuoden ehdokkaita.

Raati nosti esiin vielä kysymyksen siitä, miten seksuaalinen väkivalta liittyy muuhun aineistoon: "omalaatuisesta tyylistä ei tuntunut jäävän käteen muuta kuin nonsenseen liittyvä silmän- ja korvanilo". Kysyttiin myös, miksi väkivallan kokeminen ajaa puhujan kielellistämään asioita postmoderniksi runokieleksi, kuten "Olet nyt äärimmäisen tekstikäs"? Miksi tekstikäs? Paljon kysymyksiä!

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Vaikutuimme ensin! Valitettavasti sen jälkeen kyllästyimme. Kummiskin ensimmäinen osasto (jota en ehtinyt lukea uudelleen) oli ainakin ekalla kerralla tosi hieno. Kokoelmassa oli varmuutta, se oli punnittu ja tasapainoinen. Puhujuus oli tyyntä ja harkitun oloista.

Raati piti äitiyden ja perheen käsittelyä paikoin turhan lässyttävänä. Toisaalta on myös freesiä ja kannatettavaa että vanhemmuutta ja parisuhdetta käsitellään runoudessa. Seksistä plussaa. Luulisin, että jos minulla olisi lapsia, niin tällaiset aiheet tuntuisivat läheisemmiltä. Suosittelemme siis perheellisille! 

Toisen raatilaisen mielestä abstraktit kielikuvat olivat liian abstrakteja ja niitä oli liikaa. Niinpä ne monimutkaistavat tekstiä turhaan. Esimerkkisäkeeksi poimimme seuraavan: "Sininen valtaa hänen jyrkänteensä." Myös "maailman trendikkäimmästä nimestä" tuli miinusta. Se kun on kokonainen lause ja siinä mainitaan valo. Silti huomautan, että nimi kuvaa kirjaa hyvin kauneudessaan ja arkisuudessaan. Nimi kuulostaa jonkinlaiselta rakkaudenosoitukselta. Sinä on tietysti rakastettu tai muu merkityksellinen, roikkuminen on ei-hienoa tai huonotapaista tai rumaa ja valo on jotakin ylvästä joka kajastaa vuorten takaa.

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

I stand next to you

In my master of arts in gender studies

and I don't know where to begin

to explain it was not men's rights activism

that deconstructed biological essentialism

that was post-structuralism

Kokoelma taisi olla viime vuoden yllättävä runohitti. Se on myös kustantamonsa ensimmäinen julkaisu.

Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdokkaista lavarunousmaisin. Teksti on hyvin julistavaa. Se ennemminkin kertoo lukijalle miten maailma makaa kuin saa lukijan ajattelemaan jonkin ajatuksen. Täten tunnustan, että olemme surkeita sanomaan tästä mitään, sillä jos johonkin kuulumme, niin sinne inhoittavaan korkeakirjalliseen viisastelumaailmaan. (Tai siis jos on pakko valita! Kuuluminen on monimutkaista!) Kokoelma asettaakin itsensä aidoksi, eikä "post-yhtäänmiksikään".

Erikoisesti kokoelmassa ollaan kuitenkin kiinni feministisessä terminologiassa ja muotifilosofeissa. Mietimme, mikä niiden funktio on. Ovatko termit tai nimet metaforia? namedroppailua? Raadilla oli lisäksi vaikeuksia englannin kielen kanssa.

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Jo lapsena hänen huoneensa seinät olivat täynnä kuvia vuorista, vuorikiipeilijöistä,

hänen äitinsä sanoo, vuoret olivat hänelle välttämättömyys,

niin kuin joku toinen kerää kristallia, 

Jotenkin mä ajattelin, etten pitäisi tästä. Erityisesti alusta silti pidin! Raadin mielestä konsepti oli kiehtova - kauheimpia kohtaloita joita kuvitella voi. Toista raatilaista olisi ilahduttanut tietoisuus tästä myös lukiessa (vrt. Änimling).

Jollain lailla kokoelmalle kävi vähän kuin Sinusta roikkuu valoalle. Eli kiva, joo, mutta tuntui että jotakin jäi puuttumaan. Tämäkin oli tosi varma, mukavan rauhallinen tempoltaan, mutta silti vähän... tylsä ja tyhjä. Kiitämme laatua, mutta moitimme leipäpappimaisuutta.

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa

koskaan leikkaisi toisiaan. 

Kokoelma oli Änimlingin ohella viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Odotin teoksen olevan ylväs ja korkeakirjallinen. Lainaus joka oli mainosmateriaaleissa ja kansi viittaavat siihen! Aina mainitaan jotakin hienoa! Että iloinen yllätys tämäkin, vaikka jokseenkin klassinen teos silti on. (Onko se nyt syntiä?)

Runot ovat riisuttuja nyky-yhteiskunnasta - ne eivät sillä tavalla yhdisty materiaaliseen todellisuuteemme. Tekstissä on perinteisiä motiiveja: puu, uni ja kaupunki. Ylipäänsä vaikutelma on abstrakti ja hiottu, älyllinen ja matemaattinen. Raadissa huomioitiin teoksen konservatiivisuus ja turvallisuus, ja sitten muistutettiin etteivät ne välttämättä ole pahoja asioita! Nimi Yksin ja toisin kuvaa sisältöä ja sen kielellisyyttä sattuvasti.


Ilmeisesti arvovaltainen raatimme ei kuitenkaan pyrkinyt asettamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen. En ainakaan muista. Lopputulos lienee siis seuraavankaltainen: oli ilo tutustua ehdokkaisiin - emme kuitenkaan tainneet varauksetta siirtyä minkään teoksen taakse! Moi!

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi "ideologinen työtön" Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) on jaettu kolmeen osaan, kuten te kaikki kenties jo tiedätte. Osat ovat Turku (jossa fanitetaan Bruce Springsteeniä), Tampere (jossa ollaan työkkärin kurssilla) ja Helsinki (jossa opetellaan taiteilijaelämää Kriittisessä Korkeakoulussa). Niinpä romaani on oikeastaan markkinatalouden ihanteiden mukainen kehityskertomus: työttömästä kurssin kautta töihin. Vaikka taiteilijuus ei ehkä olekaan talouskasvun kannalta ihanteellinen lopputulos, lienee se parempi kuin pelkkä Brucen fanitus työttömyystuella. Kai kapitalismikin taidetta tarvitsee? Sitähän voi vaikka käyttää terapiamuotona.

Kirja on mukavan lyhyt, ja kieleltään sekä rakenteeltaan selkeä. Rakenne on sillä tavalla selkeä, että kuvittelen sen hahmottamisen olleen helppoa kirjoittajalle. Lukijalle se ei välttämättä ole sen helpompi kuin jos kertomus olisi ollut yhtenäisempi. Kieli on miellyttävää ja jonkin verran naiivia. Välillä sen lapsellisuus tuntui liian yltiöpäiseltä, toisaalta se sitten loi kertojasta miellyttävän ja sympaattisen hahmon:

Käsiä pestessä tuli iloinen mieli ja tuntui, että kaikki menisi kyllä hyvin. Katselin alas torille tummennetuista ikkunoista ja päätin mennä kahville sinne, enkä Sokoksen kahvilaan, jossa olin istunut eilen. (19) 

Mä heti hellyn, kun ajattelen sitä miestä ja sen "iloista mieltä". Oli kiinnostavaa seurailla kertojan suurta Bruce-fanitusta ja liikutuksen kyyneleitä, sillä fanitus on itselleni varsin vierasta. Tosin Springsteenin työnteon ihannointi ja kertojan työnvälttely tuntuivat vähän liian teennäiseltä parilta. Ne solahtivat teoksen teemoihin kovin nätisti.

Tampere-osassa ollaan kurssilla. En ole koskaan ollut työkkärin kurssilla, mutta voin kuvitella, että se tuntuu suunnilleen siltä kuin Röyhkeydessä.

Me muodostimme kai sellaisen ryhmän, johon kukaan meistä ei halunnut kuulua, ja yritimme kai siksi olla vähän niin kuin itseksemme. (85)

Se on jonkinlainen vähän nolo ja vastahakoinen fiilis. Mietin paljon esilläoloa, kun luin tätä osaa. En tarkoita esiintymistä vaan paljastumista, juuri sitä, että jostain syystä tulee julki, että on osa jotakin epämääräistä ja epävarmaa. Ryhmälle työttömiä esitellään erilaisia ammatinvalintamahdollisuuksia ja esittelijät ja opiskelijat tarkkailevat heitä koko ajan ja määrittelevät heitä työttömyyden kautta.

Viimeinen osa eli Helsinki oli minulle aiheensa puolesta kiinnostavin. Olen välillä ajatellut Kriittiseen hakemista, mutta pääongelmana on, että se maksaa 1180 euroa per vuosi ja sivuongelmana se, että pitäis melkein ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi, että ois aikaa ottaa siitä kaikki irti. (Jäi muuten epäselväksi millä kertoja koulunsa maksoi.) Höpinät sikseen! Kolmannessa osassa kerrotaan asioista näin:

Paasonen istui pöydän takana kauimmaisessa huoneessa. Tervehdin häntä ja hän alkoi välittömästi puhua minun tekstistäni. Minä riisuin takin ja otin hörpyn vesipullosta ja istuin sitten vastapäätä häntä. Olin lukenut hänen romaaninsa Pienet kalat syövät suuria kaloja, jossa oli kauniit kannet ja paksut sivut, ja romaani oli tuntunut kädessä hyvältä ja painavalta ja minulle oli tullut sellainen olo että pidin kädessäni arvokasta esinettä. (145)

ja

Kiiskinen tuli takaisin luokkaan Paasosen kanssa ja he alkoivat yhdessä painella kosketusnäyttöä. He olivat molemmat epäkäytännöllisen oloisia miehiä. (136) 

Edellisissä lainauksissa hauskaa ja virkistävää ja outoa on se, että niissä oikeat henkilöt esiintyvät kirjan hahmoina, eivätkä ne henkilöt ole sellaisia kuin Jörn Donner tai edes Mikko Rimminen, vaan Jyrki Kiiskinen ja Markku Paasonen. Erityisesti Paasonen on todellisuudessamme hyvin vähän julkkis ja siten hyvin vähän fiktiivinen, mutta Röyhkeys fiktioi hänet ja muuttaa henkilöhahmoksi. Se on  herkullista ja epäkorrektia.

Kirjan kertojan ajatukset työstä ja sen tyhjänpäiväisyydestä ovat sen verran kiinnostavia, että Röyhkeyden julkaiseminen tuntuu yhteiskunnallisestikin hyvältä teolta. Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan erästä asiaa keskusteluissa Röyhkeydestä. Näin se menee: Jos ihminen suunnittelee uraa vaikkapa kirjailijana, niin miten se kaikki kirjailijaksi valmentautuminen hoidetaan? Toisin sanoen tiedän ihmisiä, jotka tekevät taidetta työttömyystuella, kun muualtakaan siihen ei saa rahaa, erityisesti jos näyttöjä ei ole. Näinhän Röyhkeydessäkin tehdään. En osaa muotoilla tästä järkevää kysymystä, enkä myöskään yritä paheksua. Ehkä taiteilijuus usein vaatii sluibausta kun yhteiskunta ei halua eikä osaa tukea sitä tarpeeksi? Tuli vain mieleen.



Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017

Eino Santanen: Yleisö

Hyvät ihmiset, olen tavallaan pahoillani ylläolevan kuvan laadusta.

Eino Santasen Yleisö (Teos 2017) on runokokoelma. Siinä on tulkintani mukaan kyse rahasta, taloudesta, ihmisistä, yleisöstä, ja siitä, miten raha tekee ihmisistä yleisöjä. Että raha asettaa ihmiset katsojan asemaan, asettaa kokemukselle rajat (jotka voi hetkeksi ylittää maksamalla siitä), tällä tavalla vieraannuttaa suoremmasta kokemisesta ja jotain sellaista.

Luin tämän kuukausi sitten melkein kokonaan ja vaikutuin. Toisella lukukerralla en enää aivan saanut kiinni, että mikä se löytämäni nerous täällä on. En silti yritä kieltää sitä. Tarkoitan vain, että lukeminen on sillä tavalla hankalaa, ettei voi aina varmaksi tietää, miksi jokin teos oli tai ei ollut hyvä. Toisellakin kerralla olin kuitenkin vaikuttunut, ja suosittelenkin kirjaa esimerkiksi joululahjaksi isälle, aika tekniseltähän se näyttää ja miehinen aihe.

Santasen tunnetuimmat runot lienevät setelirunoja. Setelirunot koostuvat eri tavoin muokatuista seteleistä. Näin runous kurkottelee kuvataiteen puoleen. Pidin erityisesti sellaisesta setelinpuolikkaasta, jossa lueteltiin mahdollisia sanoja (köyhä rikas, s. 33), ja sellaisesta, jossa oli asuntojen kokoja ja vuokria. Suosittelen googlaamaan tän homman, jos se on tuntematon, kun ei tämän mun selityksen varaan kannata jäädä.

Esimerkkien valitseminen Yleisöstä on hankalaa. Tässä kuitenkin yksi (s. 47):

YLEISÖ

1. Yleisö ei ole mikään yleisö.  

2. Yleisö ei ole juurikaan kiinnostunut tapahtumista, joita se seuraa. 

3. Yleisö on se, mikä varsinaisesti tapahtuu. 

4. Jatkuvasti lähempänä, kaiken aikaa kauempana, se valitsee. 

5. Yleisö olen minä. 

Toinen esimerkki on sivulta 84:

Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan
lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja
ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee.

Molempia malleja (lista, proosarunosäkeistö) Santanen sitten varioi. Yleisöä lukiessa voi miettiä valinnanvapautta, esimerkiksi.



Eino Santanen: Yleisö
Teos 2017

Veera Antsalo: Pölyn historia

Veera Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) on runokirja pölyn historiasta ja joistain maailmoista. Maailmoissa on hevosia, henkilöitä, tyyppi nimeltä Kerääjä, naakkoja, varpusia ja niin edelleen. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

Kivien muisto hiersi heidän identiteettejään. Heidän täytyi odottaa sopivan uuden jumalan ilmestymistä. Sellaisen, joka maltillisesti muovailisi heille juuri ne eläimet, jotka heille sopisivat. Ei liian isoja ja voimakkaita, ei liian pieniä ja heiveröisiä, ei vihaisia, ei sapelihampaisia, ei liian ovelia, ei vallanhaluisia, ei liian säikkyjä ja huomaamattomia vaan toivoa herättäviä, säyseitä sävyisiä eläimiä. (9)

 ja tältä:

Kerääjällä on jokin hahmo, hän on liikahtanut mittayksikön tai kaksi. Hänen päässään on sulkasadon aiheuttama aukeama ja hänen jalkateränsä haarautuvat räpylämäisiksi, hänen solisluunsa yhtyvät toivomusluuksi. 

Hän silmäilee kaikkea samalla tavalla kuin Prypjatia vanhasta kuvaputkitelevisiosta: hän näkee varpusten silmissä pölyn leimahduksen. (76)

Pölyn historiassa on sellaista pehmeää ja vuodevaatemaista, johon haluaisin vain jäädä makoilemaan. Sillä on varmaan jotakin tekemistä kirjan eliömuotoja ja olemisen tapoja tasapäistävän ja erikoisuuksia normalisoivan, rauhallisen kerronnan kanssa. Pidän saduista ja kaikenlaisista syntymyyteistä ja Pölyn historiassa on ehkä niitäkin. Kirja tuo mieleen myös Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-teoksen (Tammi 1969). Molemmissa ollaan mahdottomissa tiloissa: historian ulkopuolella, liikaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta tietävänä sivustakatsojana.

En tunne oloani kovin analyyttiseksi Pölyn historian seurassa. Lukeminen ennemminkin raukaisee. Se hellyyttää mut esim. seuraavalla:

Se on pöhnäinen ja puolisokea, korvissa vuosituhansien vaikut, mutta sen perimään koodattu vaisto on virkeä ja utelias. Sen hartain toive on päätyä mikroskoopin alle, olla hengästyttävän pieni ja suuri. (40)

Mä hyväksyn tän kirjan maailman, eikä mulla ole paljon vastaansanomista. Jos nyt muutama juttu: Pölyn historiassa on listoja, ja välillä ne listat tuntuu liiallisilta tai itsetarkoituksellisilta tai ei-niin-freeseiltä ideoilta. Hämmennyin myös esimerkiksi skeittaavista nuorisolaisista ja Amerikka-jutuista. Jokin niissä mua ärsytti, jokin naiivius tai se, etteivät ne oikeastaan ole mitään itsessään vaan pelkästään edustavat sitä. Ne ovat jonkin muun kuva. Toisaalta ne toi kirjaan vaihtelua ja tietynlaista pulp-estetiikkaa tai jotain halvalla tehtyä. Mulle tuli mieleen Stephen King sekä Suomessa 1990-luvulla julkaistut amerikkalaiset kauhunovelliantologiat. Että antaa olla, mä nielen Pölyn historian melkein kokonaisena, ja olen loppuillan ihan heltynyt.



Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos 2015