Sally Rooney: Normal People

Aurinko paistaa mun korvaan. Tää saattaa olla eka päivä kun aurinko ylipäänsä paistaa tähän asuntoon: ikkunat on sisäpihalle ja tää on enemmän loukkomainen kuin valoisa läpitalon huoneisto. Eikä tää siis olekaan läpitalon-. Ulkona on +15 ja pörriäiset lentää ja kukat kukkii.

Luen Goodreads -arvosteluja Sally Rooneyn Normal People -romaanista (Faber&Faber 2018). Kuulin ekaa kertaa kirjasta, kun The Guardian kutsui sitä sanoilla "the literary phenomenon of the decade". Musta on mukavaa, että Rooney on irlantilainen nainen, ja silti lasketaan nuoreksi neroksi. Parasta ois tietysti jos se ois vanha nainen.

Poikaystäväni (joka taitaa olla kiinnostunut kirjallisista sensaatioista) lainasi Normal Peoplen kirjastosta, luki sitä 28 sivua ja siirsi sitten mulle. Tää tietysti asetti jonkinlaisen odotuksen. Olisinko idiootti, jos pitäisin kirjaa fantastisena, vaikka puolisoni mielestä se on teennäinen? Mä toisaalta luen aika laajasti, ja ihan sujuvasti, vaikka teos ei musta niin kummoinen olisikaan.

Normal People on kuulasta, arkista ja mahdollisesti tylsää proosaa, jossa ei ole mitään vikaa noin niin kuin sanatasolla. Siinä kuvataan paljon teen keittämistä ja sen sellaista. Kirja alkaa, kun ihan suosittu Connell tutustuu samaa vuosiluokkaa käyvään, hyljeksittyyn ja outona pidettyyn Marianneen. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotona muutaman kerran viikossa, ja poika tulee aina äitiään vastaan. Alkaa salainen romanssi, jossa Connell on niskan päällä, koska ei halua nolon suhteen tulevan ilmi. Molemmat tuntevat itsensä friikeiksi, Marianne muuten vain ja Connell suhteen takia. Tätä epätasaista ja usein katkolla olevaa rakkaustarinaa seurataan läpi kirjan. Muita asioita teoksessa ovat luokka ja raha (Connell köyhä, Marianne rikas), lahjakkuus (molemmat päähenkilöt ovat toki superlahjakkaita), sosiaalinen kyvyttömyys ja vaikeus sopeutua ja niin edespäin.

Päähenkilöiden lahjakkuus oli kirjassa ehkä kaikkein uuvuttavinta. Okei, tietysti joka lukija haluaa ajatella, että on varmasti salaa tosi, tosi hyvä jossain. Että esimerkiksi olisi voinut hakea Dublinin Trinity Collegen scholarshipiä ja saada sen, kuten molemmat päähenkilöt, ja itseasiassa myös kirjailija, saivat. Se kattaa viisi vuotta ilmaista koulutusta, ilmaisen asumisen, illalliset, ja varmaan huomattavan kasan sosiaalista pääomaa. Erityisyksilöt vain tuntuvat, niin, uuvuttavilta. Mitä tekemistä tällä on minun kanssani? En minä ole kykenevä saavuttamaan tuollaista. Eikä se oikeasti ole siitäkään kiinni, että sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, vaan sen kanssa, kuinka tuollaisia tarinoita ei mitenkään kyseenalaisteta. Kirjallisuus on jo täynnä niitä. Se on raskasta.

Kirjan alussa mietin, että mikä on tämä kuulaus (hirveä sana, mutta sopii tähän) ja arkipäiväisyys ja jonkinlainen sosiopaattisuus, joka paistaa läpi näiden henkilöiden ihmissuhteesta. Sitten tajusin, että se onkin harukimurakamimaisuus! Tiedättekö, sellainen taiteellinen "Hänessä vain korvat ovat niin kauniit, että voisin katsella niitä koko päivän. Nousen keittämään teetä, ja hän riisuu rintaliivinsä." Koska tää on ainoastaan mun vaikutelma, niin en löytänyt tähän väitteeseen mainittavaa perustelua tältä istumalta! Sanon vielä, että pidän Murakamia yliarvostettuna, tosin ihan viihdyttävänä.

Normal People on siis Rooneyn toinen teos, ja jo mainittu Guardianin artikkeli esittää sen  milleniaalien sukupolvikuvauksena:

It is the first novel I have read that has convincingly captured what it is to be young today: often overeducated, neurotic, slightly too self-aware. So much can be read into the aspiration of the male character Connell to one day “start going to dinner parties and having conversations about the Greek bailout” – a dream for a young man with preconceived ideas about what successful adults do. Or, indeed, to fellow protagonist Marianne’s sense that “her real life was happening somewhere very far away, happening without her, and she didn’t know if she would ever find out where it was or become part of it”.

Mistä voi tietää, onko neuroottinen tai "slightly too self-aware"? Mun mielestä tää pätkä kuvaa hyvin Normal Peoplea, koska en ole ihan varma sanooko se mitään uutta tai kiinnostavaa. On niin kovin helppo sanoa, että milleaniaalit on ylikoulutettuja, neuroottisia ja itsetietoisia. Mitä se sitten tarkoittaa? Connellin ajatus dinner partyistä oli kuitenkin osuva - ehkä tosin enemmän luokkanäkökulmasta kuin liittyen milleniaalien (apua mikä sana) kuvaan aikuisuudesta. Näin sen sillai, että työväenluokkainen nuori mies Sligosta kuvittelee keskiluokkaista elämää Dublinissa. Kiinnostava oli myös lainaus, joka kuvasi Mariannen ajattelua: se ei sisällä mitään ihmeellistä, vaan on ennemminkin vain kliseinen. Ylipäänsä Normal People tuntui usein siltä, että se ei kuvaa maailmaa, vaan kuvaa maailmasta. Siitä on helppo tykätä, kun se on niin tuttu, vaikka esittääkin olevansa freesi ja älyllinen. Että "Ah, ne nykynuoret! Tuollaisia harhailijoita! Vaikea rakentaa ihmissuhteita, ja onpas neuroottista!" Mut onko?

Toisaalta ei kirja mun mielestäni huono ollut: luin sen ihan mielelläni (se ei kyllä kerro mitään), se oli rakenteeltaan hyvin yksinkertaisella tasolla oivaltava ja kielikin oli hyvää. Lisäksi vielä tykkään Irlannista, ja kirja ei ollut liian pitkä. Luultavasti olisinkin pitänyt kirjasta enemmän, jos se ei olisi kirjallinen sensaatio. Päähenkilöiden ongelmat sosiaalisessa elämässä olivat teoksen parasta antia - ehkä vain siksi, että olen surkea tutustumaan ihmisiin kunnolla, ja tuntuu lohdulliselta, että joku fiktiivinen hikkekään ei saa yliopistossa kavereita. Oli miten oli, siitä oli mukava lukea.

Otava muuten julkaisee Rooneyn esikoisen, Conversations with Friendsin (Faber&Faber 2017), tässä keväällä. Suomenkielisenä sen nimi on Keskusteluja ystävien kesken, ja sen on kääntänyt Kaijamari Sivill.

Goodreads tietysti tykkää Normal Peoplesta. Sillä on 4.17 tähteä.



Sally Rooney: Normal People
Faber&Faber 2018

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi "ideologinen työtön" Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) on jaettu kolmeen osaan, kuten te kaikki kenties jo tiedätte. Osat ovat Turku (jossa fanitetaan Bruce Springsteeniä), Tampere (jossa ollaan työkkärin kurssilla) ja Helsinki (jossa opetellaan taiteilijaelämää Kriittisessä Korkeakoulussa). Niinpä romaani on oikeastaan markkinatalouden ihanteiden mukainen kehityskertomus: työttömästä kurssin kautta töihin. Vaikka taiteilijuus ei ehkä olekaan talouskasvun kannalta ihanteellinen lopputulos, lienee se parempi kuin pelkkä Brucen fanitus työttömyystuella. Kai kapitalismikin taidetta tarvitsee? Sitähän voi vaikka käyttää terapiamuotona.

Kirja on mukavan lyhyt, ja kieleltään sekä rakenteeltaan selkeä. Rakenne on sillä tavalla selkeä, että kuvittelen sen hahmottamisen olleen helppoa kirjoittajalle. Lukijalle se ei välttämättä ole sen helpompi kuin jos kertomus olisi ollut yhtenäisempi. Kieli on miellyttävää ja jonkin verran naiivia. Välillä sen lapsellisuus tuntui liian yltiöpäiseltä, toisaalta se sitten loi kertojasta miellyttävän ja sympaattisen hahmon:

Käsiä pestessä tuli iloinen mieli ja tuntui, että kaikki menisi kyllä hyvin. Katselin alas torille tummennetuista ikkunoista ja päätin mennä kahville sinne, enkä Sokoksen kahvilaan, jossa olin istunut eilen. (19) 

Mä heti hellyn, kun ajattelen sitä miestä ja sen "iloista mieltä". Oli kiinnostavaa seurailla kertojan suurta Bruce-fanitusta ja liikutuksen kyyneleitä, sillä fanitus on itselleni varsin vierasta. Tosin Springsteenin työnteon ihannointi ja kertojan työnvälttely tuntuivat vähän liian teennäiseltä parilta. Ne solahtivat teoksen teemoihin kovin nätisti.

Tampere-osassa ollaan kurssilla. En ole koskaan ollut työkkärin kurssilla, mutta voin kuvitella, että se tuntuu suunnilleen siltä kuin Röyhkeydessä.

Me muodostimme kai sellaisen ryhmän, johon kukaan meistä ei halunnut kuulua, ja yritimme kai siksi olla vähän niin kuin itseksemme. (85)

Se on jonkinlainen vähän nolo ja vastahakoinen fiilis. Mietin paljon esilläoloa, kun luin tätä osaa. En tarkoita esiintymistä vaan paljastumista, juuri sitä, että jostain syystä tulee julki, että on osa jotakin epämääräistä ja epävarmaa. Ryhmälle työttömiä esitellään erilaisia ammatinvalintamahdollisuuksia ja esittelijät ja opiskelijat tarkkailevat heitä koko ajan ja määrittelevät heitä työttömyyden kautta.

Viimeinen osa eli Helsinki oli minulle aiheensa puolesta kiinnostavin. Olen välillä ajatellut Kriittiseen hakemista, mutta pääongelmana on, että se maksaa 1180 euroa per vuosi ja sivuongelmana se, että pitäis melkein ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi, että ois aikaa ottaa siitä kaikki irti. (Jäi muuten epäselväksi millä kertoja koulunsa maksoi.) Höpinät sikseen! Kolmannessa osassa kerrotaan asioista näin:

Paasonen istui pöydän takana kauimmaisessa huoneessa. Tervehdin häntä ja hän alkoi välittömästi puhua minun tekstistäni. Minä riisuin takin ja otin hörpyn vesipullosta ja istuin sitten vastapäätä häntä. Olin lukenut hänen romaaninsa Pienet kalat syövät suuria kaloja, jossa oli kauniit kannet ja paksut sivut, ja romaani oli tuntunut kädessä hyvältä ja painavalta ja minulle oli tullut sellainen olo että pidin kädessäni arvokasta esinettä. (145)

ja

Kiiskinen tuli takaisin luokkaan Paasosen kanssa ja he alkoivat yhdessä painella kosketusnäyttöä. He olivat molemmat epäkäytännöllisen oloisia miehiä. (136) 

Edellisissä lainauksissa hauskaa ja virkistävää ja outoa on se, että niissä oikeat henkilöt esiintyvät kirjan hahmoina, eivätkä ne henkilöt ole sellaisia kuin Jörn Donner tai edes Mikko Rimminen, vaan Jyrki Kiiskinen ja Markku Paasonen. Erityisesti Paasonen on todellisuudessamme hyvin vähän julkkis ja siten hyvin vähän fiktiivinen, mutta Röyhkeys fiktioi hänet ja muuttaa henkilöhahmoksi. Se on  herkullista ja epäkorrektia.

Kirjan kertojan ajatukset työstä ja sen tyhjänpäiväisyydestä ovat sen verran kiinnostavia, että Röyhkeyden julkaiseminen tuntuu yhteiskunnallisestikin hyvältä teolta. Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan erästä asiaa keskusteluissa Röyhkeydestä. Näin se menee: Jos ihminen suunnittelee uraa vaikkapa kirjailijana, niin miten se kaikki kirjailijaksi valmentautuminen hoidetaan? Toisin sanoen tiedän ihmisiä, jotka tekevät taidetta työttömyystuella, kun muualtakaan siihen ei saa rahaa, erityisesti jos näyttöjä ei ole. Näinhän Röyhkeydessäkin tehdään. En osaa muotoilla tästä järkevää kysymystä, enkä myöskään yritä paheksua. Ehkä taiteilijuus usein vaatii sluibausta kun yhteiskunta ei halua eikä osaa tukea sitä tarpeeksi? Tuli vain mieleen.



Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista

Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:

              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä

Gummerus 2017

https://seleesia.com/

Miranda July: Avokämmen

Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:

(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)

Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta

Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:

"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)

Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:

"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 

Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017

Matias Riikonen: Suuri fuuga

Minulta kysyttiin viikko sitten, olenko lukenut jotain kiinnostavaa taikka hyvää kirjaa viime aikoina. Vastasin, että Haasjoen Planeetta (Otava 2016), Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) ja romaaneista kai sitten Riikosen Suuri fuuga (Aula & Co 2017). Olen lukenut Matias Riikosen Nelisiipisen lokin (Gummerus 2011) joskus kenties vuonna 2012. Muistan, että siinä oli yksi hyvä lause solmuun menevistä lumihiutaleista. Muuten en ollut vaikuttunut. Tyyli muistutti kai liikaa itsestäni esim. teininä. Mutta siitä lauseesta tykkäsin!

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Suuri fuuga "lainaa muotonsa Ludwig van Beethovenin Grosse Fugesta". Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle. Siellä on sateista ja henkilöhahmoilla on aika paljon ikävää. Hahmot ovat hassuja: karhuksi pukeutuva ex-lääkisopiskelija ja sen mummo, internetdominalle alistuva perheenisä, vanhaa suomea käyttävä haiseva poika ja niin edelleen.

Kirja fokalisoituu eri henkilöiden kautta. Koska olen pönttö, en tajunnut kuin vasta huomautettaessa, että merkinnät (esim. V. I. / V. II. / AV. / S.) viittaavat soittimiin. Näin siis henkilöhahmot esitetään ääninä teoksen kokonaisuudessa. Klassisen musiikin tuntemukseni on huonoa, joten en osaa arvioida tätä puolta erityisemmin. Vasta lopussa hiffasin, että joo kyllä rakenne varmaan toistaa fuugan rakennetta, kun kaikki meni sekoiluksi, jolle ei ollut muuta selitystä. Kirjan eri äänet myös erottuvat sen verran hyvin toisistaan, ettei minun tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä kirjaimet tarkoittavat. Taitavaa tekstiä siis.

Kenties eniten romaanissa pidin sen eräänlaisesta karttamaisuudesta. Se tuntui kattavan pienen ja keinotekoisesti rajatun alueen. Kuvittelin päässäni munuaisen muotoisen läiskän, jolla kaikki tyypit harhailee. Teoksen maantieteessä oli jotakin epäuskottavaa. Kartan sisällä ne tyypit sitten käpertyivät nukkumaan ja hyökkäsivät vaimonsa kimppuun ja haikailivat pikkutyttöjen perään. Se on kiinnostavaa.

Pidän friikkien täyttämää hahmogalleriaa lähtökohtaisesti raskaana. Helposti siitä tulee osoittelevaa hassuilua. Suuri fuuga selvisi tästä kuopasta varsin hyvin, vaikka kyllä jotkut hahmot välillä ärsytti ilmiselvällä erikoisuudellaan ja esimerkiksi valveunikuvioiden pointti jäi hieman pimentoon. Toisaalta monin paikoin tyyppien kummallisuutta oli hyödynnetty hyvin ja lempeästi. Pidin erityisesti karhuasuisesta miehestä ja haisevasta pojasta. Ne ovat hahmoina suurempia kuin kummallisuutensa. Karhu on epämiellyttävä ja rakkaudenkaipuinen ja saa kiksejä esimurrosikäisistä tytöistä. Haiseva poika taas, no, haisee, ja on epävarma ja käyttää vanhaa kieltä ja tykkäsin ehkä kaikkein eniten siitä että se pelaa CS:ää sen veljen kanssa. Ehkä siinä oli jokin rehellinen nykypäivän tuulahdus.

Friikkien lisäksi vierastan itseasiassa myös sitä, että käytetään korkeakulttuuria korkeakulttuurissa eli Beethovenia romaanissa, mutta minkäs teet. Riikonen on tehnyt sen taiten, luulisin. Arvostankin Suuren fuugan yritystä muodon tasolla. Myös henkilöhahmot osoittautuvat muuksikin kuin friikeiksi. Tätä tekstiä on nyt jotenkin muka vaikea lopettaa, joten sanon: hyvä homma, keep up the good work. Hesariki tykkäs.

Suurella fuugalla on myös teoskaveri, Kiertorata (Aula & CO 2017). Se julkaistiin yhtä aikaa romaanin kanssa. En itse ole sitä lukenut, mutta valistunut lukija lukee myös sen ja tulee entistä valistuneemmaksi.



Matias Riikonen: Suuri fuuga
Aula & CO 2017

Miten kirjat valikoituvat luettaviksi ja mitä sitten tapahtuu

Kirjastosta lainaaminen on tapa, jolla hankin luettavaa. Mä lainaan joskus vähän ja joskus paljon. Välillä niitä sitten kerääntyy pöydälle. Usein satumaisimmat ja sattumanvaraisimmat teokset on löytyneet Kaisa-kirjaston uutuushyllystä. Nykyään niin tosin käy entistä harvemmin, koska yliopisto säästää ja uutuushyllyt kutistuivat. Onneksi kaupunginkirjastokin panee kirjoja esille. Siellä tosin uutuushylly ei ole niin hyvä vaan ihan ne peruskirjojensäilytyshyllyt, joissa joitakin kirjoja on käännetty esille.

Selitän mieltymystäni jotakuinkin näin: maailmassa on liikaa hyviä teoksia, että niitä ehtisi kukaan lukemaan, joten on parempia lukea niitä, joita sattuu löytämään. Tosta lauseesta ei ehkä kannata huoneentaulua tehdä, mutta ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On mukavaa törmätä johonkin teokseen sattumalta ja päättää heti lukea se. Mä tunnen esimerkiksi vetoa kummallisiin klassikoihin. Lainasin Kaisan uutuushyllystä Alfred Jarryn Tohtori Faustroll: Johdatus patafysiikkaan-teoksen (1898 ja 1899/2016), joka on kai ihan hauska, mutta tuntuu, että mm. melkein kaikki siitä aikalaisviittailusta menee ihan ohi. Se ei liene ihme, Jarry oli absurdi hassuttelija 1800 - 1900-lukujen vaihteessa. Luultavasti en olisi muistanut lainata teosta ilman uutuushyllyn apua.

Myös esimerkiksi runokirjoja mä helposti keräilen ja sit selaan ja sit unohdan. Kirjallinen innostukseni on välillä hyvin lyhytjänteistä ja keskittyy enemmän johonki hyvään fiilikseen siitä teoksesta kuin ihan tekstiin. Mulla onkin lainassa runoilija Gertrude Steinin Stanzas in Meditation (1956/2010), mut siitä mä en tajua mitään, Henriikka Tavin Kaksitoista (2016) (ollut vaikka kuinka kauan), Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän (2016), Jouni Inkalan Nähty. Elämä (2017), Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset (2017) ja Aura Nurmen Villieläimiä (2016). On noissa kasoissa muitakin, mutta ne eivät ole kirjastosta. Mä en oikeasti lue näin kiltisti runoja. Tosin nyt mä yritän.

Katselen tässä samalla lainojani ja huomasin, että lainasin ehkä viime tai toissa viikolla Antti Salmisen kirjan Kokeellisuudesta: Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015). Sen mä ajattelin ihan lukea. Sehän on suomeksikin! Ja uusi! Jos joskus lainaan tietokirjoja niin nekin tahtoo jäädä vain osittain luetuiksi. En ole tosin kovasti viime aikoina lainannutkaan.

Romaanit on helpoimpia. Mä oon semmonen romaanityttö, niinku kaikki. Tuntuis, että siinä maastossa osaa suunnistaa, kun niitä nyt on tullut luettua. Tietysti novelleja kans, mutta niitä luen nykyään harvemmin. Romaaneissakin mulla on tapana tarttua kaikkeen jännittävään niin että en meinaa sitten jaksaa lukea niitä. En usein kehtaa lukea ihan vain nautinnoksi/kuvittelen saavani kiksejä jostain nerokkaista taidepaloista. On hankalaa, kun on ehkä lukenut sen verran paljon, että tietää liikaa ja se nautinto aina vesittyy. Haluaisin lukea mukaansatempaavaa proosaa, mutta oon itse tiellä. Nyt olen kuitenkin lukenut Doris Lessingin Väkivallan lapset/Children of Violence-sarjaa (julkaistu alunperin 1952 - 1969). Se on mukavaa ja rentouttavaa ja taidokasta. Suosittelen sitä alkukielisenä. Luin nimittäin ekan osan suomeksi ja se oli hämmentävää ja ehkä epämiellyttävää, tosin kivan nopeaa.

Joskus lainaan hyllystäkin, kuten Lessingin kirjojen tapauksessa. Viime viikolla lainasin sattumalta, kun tein töitä japanilaisten kirjojen vieressä, kirjan japanilaisia kansansatuja. Mulla on salainen ihastus kansansatuihin. Sitten on vielä yksi tapa lukea kirjoja (tai kaksi: myös äiti joskus roudaa mulle jotain): sänkyni toiselta laidalta siirtyy usein uusia kotimaisia romaaneja mun puolelle. Jos tätä osmoottista menetelmää ei esiintyisi niin lukisin sellaisia paljon vähemmän. Nyt vuoroaan odottaa Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017).

Totta kai ihan ensimmäinen rajaus lukemisen valitsemisessa on silti se, mikä mua kiinnostaa. En siis lue ihan kaikkea uutuushyllystä löytämääni ja luen myös kaikkea muuta. Olen kuitenkin varmaan yli vuosikymmenen noudattanut eriasteisia sattumanvaraisuushommia kirjojen valinnassa. Tähän postaukseen saa sitten kommentoida, jos haluaa jakaa omat valikoimistapansa minun ja internetin kanssa.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*

- “Johannes Ekholmin Graafinen suunnittelu on uuden vuosituhannen rehellisin & puhuttelevin (meta)romaaani, jonka muotokieli toimii tehokkaasti usealla eri kerronnan ja merkityksen tasolla.”

- toisin sanoen Graafinen suunnittelu -kirjassa (romaanissa) jotain samaa: fiktion ja ei-fiktion suhde, uusi työ ja puheenaiheet

- nuorison ääni ja isän ääni eroavat, niinku nuortenkirjois (toim. huom. ruotsi!)

Mar. 21
- epätodellisen älyllistä ja samalla öö graafikkomaisen kaupunkilaista
- vaikeaa sietää "tässä ajassa"-puhetta, sekä epäuskottavaa että typerää
- sivu 61 samastuttava

[2016

luku 90
s. 106: onks tää joona karikatyyri vai ei? yleistys? mitä se yrittää kertoa? siteeraaks graafikot useinki schopenhaueria?


s. 119
- cos oetker ja apple: mitä se pitää sisällään? onks tällasia graafikkoja useitaki? plus kapitalismikritiikki

- tuo mieleen tiedostavat kyyniset pojat jotka mänspleinaa

- s. 221-222

s. 251
- nuortenkirjat! teinimäiset ahdistuspurkaukset ja inhottavat kahlitsevat aikuiset

s. 264
- vähän väsyttävää kun on jo tullu selväks et isän ja pojan projektit on ihan samikset
- isän karikatyyrimäisyys muistuttaa kuitenkin äidistäni: "kyllä taiteen nimissä voi käyttää omia kokemuksiaan ja..."

- aikalaiskuvauksena, dokumenttina



Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016

*lue Jasper Kaarnan arvostelu Rakkaus niinkusta Kritiikki-lehdestä (Syksy 2016)

Helmi Kekkonen: Vieraat

Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.

Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.

Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.

Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016