Vieraana brittiyliopistossa

Olen ollut syksyn vaihdossa Englannissa. Palautin kaikki kouluduunit keskiviikkona, ja nyt oon vähän tsiigaillut mun kässäriä. Teen sen valmiiksi täällä ja palaan Suomeen maaliskuussa, kun lumi on alkanut sulaa. Kulttuurivihkot julkaisee mun runokokoelman huhtikuussa. Sen nimi on Aurinkotuoli ja siinä ollaan rannalla ja kotona ja baarissa ja ryhmäliikuntatunnilla. Mua jännittää, että lukeekohan sitä kukaan.

Yliopisto-opiskelu Suomen ulkopuolella on ollut avartavaa. Oon vaikuttunut muun muassa siitä, että esseistä ym. tehtävistä saa palautetta, että jengi ihan oikeasti kai käy opetushenkilökunnan puheilla (siihen kannustetaan!) ja että duunit palautetaan nimettöminä. Tää mun vaikuttuminen on sävyltään jotenkin surullista. Miksei Helsingissä ole näin? (Voi ollakin esim kirjallisuustieteen ulkopuolella jossakin.)

Miksei töitä palauttaessa käytetä pelkkää opiskelijanumeroa? Ei se varmasti kaikkia arvosteluun liittyviä ongelmia poista, mutta häivyttänee ainakin jonkin verran esimerkiksi sukupuolen vaikutusta. Tätä tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa.

Mä sain mun kahdesta lyhyestä kirjallisesta tehtävästi ihan surkeet pisteet ja paskat palautteet. Se oli ja on masentavaa. Toisaalta sain viime keväänä Helsingissä yhdestä luentopäiväkirjasta kolmosen, ja koska en saanut siitä palautetta, en tiedä miksi en saanut vaikka nelosta. En oppinut mitään! En tiedä miksi olen huono! Palaute voi edesauttaa oppimista. (Sitä ilmeisesti olisi mahdollista Helsingissäkin saada jos kysyisi sen perään. En ole koskaan kehdannut kun nolottaa. Kun pääsykokeen jälkeen olisi voinut soittaa ja kysyä, että mikä niissä vastauksissa taas mätti etten yhäkään päässyt sisään, aloin itkeä jo ajatuksesta.)

Olen käynyt kerran Helsingissä ja kerran Leicesterissä luennoitsijan vastaanotolla. Helsingissä oon opiskellut jo ihan kunnioitettavan vuosimäärän, ja Leicesterissä neljä kuukautta. Kummatkin käynnit oli pakollisia: piti käydä kuuntelemassa tuomio kandista ja ottamassa vastaan palautetta runokurssin runoista. Tapaamiset oli siis hieman eri kaliiberia. Kaiken lisäksi täällä jopa mulle tulee sellainen olo, että jaaha, voisinkin käydä rupattelemassa professorin kanssa. Henkilökunta moikkaakin!

En tiedä, paljonko tästä miellyttävästä, kannustavasta ja ymmärtävästä ilmapiiristä johtuu siitä, että yliopisto on sulkeutuneempi kuin Suomessa. Harvoja ja valittuja kohdellaan hyvin. En oikeasti edes tiedä, onko tässä nyt jotain harvuuden ja valittuuden eroa verrattuna Suomeen. Tai ehkä kyse on siitä 9000 punnasta per vuosi, minkä tämä lysti maksaa? Jännä kokemus yhteisön sisäisestä tasa-arvoisuudesta, silti.

Leicesterissä oon myös havainnoinut omaa hyväosaisuuttani. Luultavasti moniin vaihtareihin (ja niiden vanhempiin) verrattuna oon aika persaukinen, enkä tiedä miten £9000 lukukausimaksu olisi vaikuttanut mun päätymiseen yliopistoon, kun se oli nytkin aika horjuvaa. Kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rippeet mahdollistaa mulle lähdön ulkomaille ilman mainittavaa varallisuutta. Ehkä tärkeämpänä ne mahdollistaa mulle yliopistosivistyksen ilman selkeää ammattia, siitäkin huolimatta että oon yli 30 eikä mulla ole rikasta sukua. Ei näillä muilla opiskelijoilla ole varaa tehdä tätä kuin muutama vuosi, ja sitten ne menee töihin, että ne voi maksaa velkansa. Luultavasti ne, jotka menis 27-vuotiaana yliopistoon, ei mene sinne, vaan tekevät sitä mihin päätyivät aiemmin.

Huomenna mä lähden lomalle Manchesteriin. Täältä tullaan Manchester tart, manchesterkavaj, ja varmaan joku joki!

Pitääkö kustantamolle olla kiltti?

Kirjallisuus- ja kirjailijuusmaailmaa seuraavana katsoin Ylen Helsingin Kirjamessuilta taltioiman Haluatko kirjailijaksi? -keskustelun. Se oli aika lailla samanlainen mitä tuollaiset on aina: kirjailijaksi pyrkivän täytyy lukea ja kirjoittaa ja olla monipuolinen ja niin edespäin.

Yks juttu jäi kuitenkin nyppimään. Tuo mies kuvassa oikealla, jonka nimeä en muista enkä jaksa etsiä, esitti että kirjoittajan täytyisi lähettää tieto allekirjoitetusta kustannussopimuksesta niille kustantamoille, jotka eivät ole vielä reagoineet kässäriin. Olen törmännyt tähän ajatukseen aiemminkin tuolla internetissä.

Kustantamon edustaja sanoi asian jonkin verran tuohtuneena. Että kun kustannustoimittajien työaikaa menee sitten siihen, että joku jonka pitäisi olla ikikiitollinen, onkin silleen, että kuulepas allekirjoitin jo sopimuksen kaksi kuukautta sitten! Eivät ne kirjoittajat ymmärrä, että mitä paremmin ne käyttäytyy, niin sitä nopeammin toimitaan! Työaika!

Mun mielestä ajatus on kummallinen. Mä ymmärrän ihan hyvin, että kustantamoissa riittää kiirettä ja rahaa ei tuu ja kässärit kiukuttaa. Jokin siinä silti mättää, että sen yhden prosentin, joka sopimuksen saa pitäisi alkaa informoimaan kustantamoita siitä. Haluaisiko ne oikeasti lukea sellaisia viestejä? Useat kustantamot ei kuitenkaan olisi halunnut sitä teosta julkaista. Siinä on myös jotakin nöyryyttävää.

Oletteko nimittäin ikinä tarjonneet mitään kustannettavaksi? Minä olen. Kustantamot eivät ole vastuussa kirjoittajan tunteista, se on selvä. Siitä huolimatta, ihmisestä riippuen tietysti, prosessi saattaa olla herkkä, raastava ja normaalia elämää häiritsevä. Kustantamot eivät usein ole kovin hanakoita lukemaan kässäreitä (kiire!) tai vastaamaan kyselyihin niistä (kiire! suosittelen kysymään vaikka se varmasti on ärsyttävää). Jos sitten kirjoittaja on odottanut vaikkapa ilmoitetut kuusi kuukautta päätöstä ja kysyy kustantamosta että mitäs sille kässärille kuuluu eikä kukaan koskaan vastaa, niin herää kysymys: jos nyt joku suostuisi toimittamaan kirjani, pitäiskö mun ilmoittaa tälle kustantamolle siitä?

"Sori tää meni nyt muualle paitsi teitä ei kyllä muutenkaan kiinnostanu." Täytyykö kirjoittajan olla kiltti kustantamolle, jos kustantamon ei tarvii olla kirjoittajalle? Toivon, että ei. Tilanne muistuttaa sitä, että työnantaja vaatii kaikenlaista ilman mitään velvollisuuksia. "Ois niin kiva, että kaikki hyödyttäis mua." No niin mustakin ois! Tosin oon kiinnostunut myös oikeudenmukaisuudesta.

En ymmärrä, miksi kenenkään pitäis lähettää viesti siitä, että kässäri on mennyt muualle. Ihan alamaisuuttaan?

Mä ryhdyn nyt hommiin - toimitan yhtä teosta.

Chick litistä, naisista ja kritiikistä

Olen miettinyt päivänä muutamana naisten viihdekirjallisuutta. Olen käyttänyt siitä lähinnä nimitystä chick lit, koska se on kätevää ja koska"naisten viihdekirjallisuus" on käsitteenä liian laaja. Chick lit -käsitekin varmasti on väkivaltainen ja yksinkertaistava, eikä kerro melkein mitään mistään, paitsi omista kuvitelmistani ja ennakkoluuloistani.

Chick litillä viittaan siis kirjallisuuteen, joka kuvaa tyypillisesti kirjoitusajankohtansa populaareja ja yhteiskunnallisia ilmiöitä päähenkilönaisen näkökulmasta. Arki ja aikalaisuus ovat tärkeitä: ruoka, baarit, kommunikaatioteknologia ja erilaiset ja eri asioihin liittyvät trendit. Usein käsitellään ihmissuhteita, työelämää ja elämänvalintoja. Kuluttaminen on tärkeää.

Sitten mietin sitä, että koska tosi moni kolmekymppinen nainen elää sellaista elämää, jossa kelaa duuniaan, vaatteitaan, smoothie bowleja ja Tinderiä, ni: jos siitä kirjoittaa ilman chick litiä niin tuleeko siitä kumminkin chick litiä? Onko jonkinlainen "naisaikalaisuus" sellaista, josta tulee aina chick litiä?

Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018) ei ole chick litiä. Se on itsestään selvästi romaani ilman etuliitteitä. (Paitsi nais-! Jonkun mielestä se on aina nais-.) Myöskään Laura Gustafssonin Pohja (Into 2017) ei ole chick litiä. Toisaalta molemmat ovat kulturelleja ja jotenkin omaelämäkerrallisia. Ehkä chick litissä arkielämä vyöryy päälle? Tai arjen kuluttamisen eri muodot?

En minä tiedä. Olen varmaan yksinkertaistanut tai mukiloinut koko käsitteen jo ihan typeräksi. Halusin vain sanoa, että lukekaa päivän Hesarista kritiikit Mika Rätön romaanista Se jokin - kuule härkäpapusi rapisevan (Teos 2018) sekä Laura Honkasalon romaanista Vie minut jonnekin (Otava 2018). Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten Rättöä kohotettiin renessanssineroksi, jonka "teoksen keskeisiä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus, demokratian rappio, oikeiston nousu ja ilmastonmuutos". Honkasalo taas "luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin".

rivi ja runo

Kolme mun runoa löytyy uusimmasta Tuli&Savusta eli Eläin-numerosta. Se on vähän jännittävää, kun olenhan mä nyt kirjottanut tässä jo niitä aika pitkään eli useita vuosia, mut ei niitä ole kuin muutamassa pienessä julkaisussa julkaistu. Niistäkin on jo aikaa. Oon nössö kirjoittaja.

Tällä viikolla koin toisenkin merkittävän hetken, tai kaksi, kirjoittajan urallani. Ensinnäkin lähetin ensimmäistä kertaa runokokoelmani käsikirjoituksen kustantamoihin. Toiseksi sain elämäni ensimmäisen hylkäyskirjeen: ilmeisistä ansioista huolimatta. Hylkäyksen jälkeen tuntui heti jotenkin vanhemmalta ja viisaammalta, ja tietysti hieman hauraammalta.



Tuli&Savu
1/2018 nro 92 Eläin

2017 / 2018

Tämä on vuoden 2017 viimeistelypostaus ja 2018 suunnittelupostaus.

Kertoisin, mitä kirjoja olen lukenut ja kuinka paljon, jos tietäisin sen. Aloin vuosi sitten tammikuussa listata kirjoja ylös, mutta huhtikuussa olin jo kyllästynyt hommaan. Aloitin uudestaan syksyllä, lopetin noin puolentoista kuukauden kuluttua.

Keväällä aloin kirjoittaa runokokoelmaa. Oon tietty kirjoittanut sitä kokoelmaa jo monta vuotta, tai niitä runoja. Nyt homma vain on ollut mukavan jäsentynyttä. Että jos jollain kustantamolla ois tarve kokoelmalle jossa on esineitä ja eläimiä niin pirauttakaapas meitsille.

Mitäs sitte?

Emmä tiedä, onko mulla jotakin kirjojen lukemiseen liittyviä suunnitelmia. Ajattelin taas alkaa kirjata niitä luettuja. Tuntuu myös, että haluisin lukea enemmän hyviä kirjoja, mutta en tiedä mitä ne on. Otan ehdotuksia vastaan.

Aion kirjoittaa mun kokoelman valmiiksi, ja joudun ehkä tyrkyttämään sitä eri paikkoihin, jos tän postauksen seurauksena puhelin ei ala piristä. Se jännittää.

Mulla ei selvästi ole mitään sanottavaa tästä mistään aiheesta! Haluaisin sanoa, että aloitan nyt jonkin lukemiseen liittyvän projektin ja täten käyn läpi tämän ja tämän kielialueen kirjallisuutta systemaattisesti kesäkuun alkuun asti. Mut en kuitenkaan tee niin. Pitäis varmaan lukea Veera Antsalon Sähkökatkoksen aikaan, kun sitä mulle on suositeltu.

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista

Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:

              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä

Gummerus 2017

https://seleesia.com/

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta

Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

Hollo ja Agricola

Kevät saa! Kiirettä on pitänyt. 

Kävin kuitenkin viime keskiviikkona eli 22. maaliskuuta Kallion kirjastossa tuijottamassa J. A. Hollo- ja Agricola-palkintojen ehdokkaiden julkistamista. Tapahtuman oli järjestänyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry (SKTL). Hollo-palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaalle tietokirjakäännökselle Agricola-palkinto taas menee kaunokirjakäännökselle.

J.A. Hollo -ehdokkaat ovat:

Pirkko Roinila Peter Wohllebenin teoksen Puiden salattu elämä suomennoksesta (Gummerus Kustannus)
Seppo Raudaskoski Steven Lee Myersin teoksen Uusi tsaari suomennoksesta (Bazar)
Tatu Henttonen Richard Sakwan teoksen Taistelu Ukrainasta suomennoksesta (Vastapaino)
Jaana Iso-Markku Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta (Bazar)

Ja Agricola -ehdokkaat:

• Helene Bützow Kazuo Ishiguron teoksen Haudattu jättiläinen suomennoksesta (Tammi) 
• Tuomas Kauko Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta (Like)
• Kristiina Lähde Peter Mickwitzin teoksen Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos) suomennoksesta ja toimittamisesta
• Riina Vuokko Mo Yanin teoksen Punainen durra suomennoksesta (Otava)

Mitäs sanottavaa näistä sitten on? Aivan ensimmäiseksi haluaisin mainita, että en ole vielä syönyt tänään mitään joten nälättää ja aivokaan ei välttämättä kulje. Toiseksi sen, että Riviblogissa me kannatamme Tatu Henttosen kääntämää Ukraina-kirjaa, koska se on paras. Ja muistakin syistä.

Kolmanneksi: mun mielestä on kiinnostavaa, kuinka lähtökielet erottavat Hollo- ja Agricola-palkinnot toisistaan. Toisin sanoen tietokirjoissa kielenä on kolmessa neljästä englanti. Ainoastaan Pirkko Roinila on kääntänyt Puiden salatun elämän muusta kielestä eli saksasta. Yuval Noval Harari taas on kirjoittanut kirjansa hepreaksi, mutta Iso-Markun käännös on tehty välikielen eli englannin kautta. 

Kaunokirjakäännökset on tehty kielistä englanti (Haudattu jättiläinen), islanti (Valaan suusta), ruotsi (Lyhytproosaa, se mikä avautuu) ja kiina (Punainen durra). Vilkaisin viime vuoden ehdokkaita ja niissäkin jako oli samankaltainen eli tietokirjat englannista ja kaunokirjat paljon monipuolisemmin. Julkistustilaisuudessa joku mainitsi, että esimerkiksi saksasta ja ranskasta ei kovin paljon tietokirjallisuutta käännetä. Tämä vaikuttaa tietysti tietokirjallisuuden hahmottamiseen: se nähdään anglo-amerikkalaisen maailman versiona. Niinpä käsitys siitä, millaista tietokirjallisuus on, kapenee.

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa kuulijoita siitä, että kääntäjille vois maksaa lisää liksaa. Esimerkiksi erään ehdokasteoksen kääntäjä käyttää seuraavaan suomennokseensa paljon apurahoja, mutta kustantaja ei ollut kovin kiinnostunut palkan maksamisesta. Sitten se elatus tulee suoraan niistä apurahoista. 

Ja vielä tietty se itsestäänselvyys, että luultavasti on parempaa käännöskirjallisuutta jos on parempaa työehtoa kääntäjälle. Ja parempi käännöskirjallisuus tarkoittaa toivottavasti myös parempaa kotimaista kirjallisuutta. Että jos kääntäjälle ei makseta niin päädytään kaikki lukemaan vain Tuntematonta sotilasta. Onneks mulla onkin se vielä lukematta, niin jotain uutta sitten kuitenki näköpiirissä.

Miten kirjat valikoituvat luettaviksi ja mitä sitten tapahtuu

Kirjastosta lainaaminen on tapa, jolla hankin luettavaa. Mä lainaan joskus vähän ja joskus paljon. Välillä niitä sitten kerääntyy pöydälle. Usein satumaisimmat ja sattumanvaraisimmat teokset on löytyneet Kaisa-kirjaston uutuushyllystä. Nykyään niin tosin käy entistä harvemmin, koska yliopisto säästää ja uutuushyllyt kutistuivat. Onneksi kaupunginkirjastokin panee kirjoja esille. Siellä tosin uutuushylly ei ole niin hyvä vaan ihan ne peruskirjojensäilytyshyllyt, joissa joitakin kirjoja on käännetty esille.

Selitän mieltymystäni jotakuinkin näin: maailmassa on liikaa hyviä teoksia, että niitä ehtisi kukaan lukemaan, joten on parempia lukea niitä, joita sattuu löytämään. Tosta lauseesta ei ehkä kannata huoneentaulua tehdä, mutta ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On mukavaa törmätä johonkin teokseen sattumalta ja päättää heti lukea se. Mä tunnen esimerkiksi vetoa kummallisiin klassikoihin. Lainasin Kaisan uutuushyllystä Alfred Jarryn Tohtori Faustroll: Johdatus patafysiikkaan-teoksen (1898 ja 1899/2016), joka on kai ihan hauska, mutta tuntuu, että mm. melkein kaikki siitä aikalaisviittailusta menee ihan ohi. Se ei liene ihme, Jarry oli absurdi hassuttelija 1800 - 1900-lukujen vaihteessa. Luultavasti en olisi muistanut lainata teosta ilman uutuushyllyn apua.

Myös esimerkiksi runokirjoja mä helposti keräilen ja sit selaan ja sit unohdan. Kirjallinen innostukseni on välillä hyvin lyhytjänteistä ja keskittyy enemmän johonki hyvään fiilikseen siitä teoksesta kuin ihan tekstiin. Mulla onkin lainassa runoilija Gertrude Steinin Stanzas in Meditation (1956/2010), mut siitä mä en tajua mitään, Henriikka Tavin Kaksitoista (2016) (ollut vaikka kuinka kauan), Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän (2016), Jouni Inkalan Nähty. Elämä (2017), Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset (2017) ja Aura Nurmen Villieläimiä (2016). On noissa kasoissa muitakin, mutta ne eivät ole kirjastosta. Mä en oikeasti lue näin kiltisti runoja. Tosin nyt mä yritän.

Katselen tässä samalla lainojani ja huomasin, että lainasin ehkä viime tai toissa viikolla Antti Salmisen kirjan Kokeellisuudesta: Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015). Sen mä ajattelin ihan lukea. Sehän on suomeksikin! Ja uusi! Jos joskus lainaan tietokirjoja niin nekin tahtoo jäädä vain osittain luetuiksi. En ole tosin kovasti viime aikoina lainannutkaan.

Romaanit on helpoimpia. Mä oon semmonen romaanityttö, niinku kaikki. Tuntuis, että siinä maastossa osaa suunnistaa, kun niitä nyt on tullut luettua. Tietysti novelleja kans, mutta niitä luen nykyään harvemmin. Romaaneissakin mulla on tapana tarttua kaikkeen jännittävään niin että en meinaa sitten jaksaa lukea niitä. En usein kehtaa lukea ihan vain nautinnoksi/kuvittelen saavani kiksejä jostain nerokkaista taidepaloista. On hankalaa, kun on ehkä lukenut sen verran paljon, että tietää liikaa ja se nautinto aina vesittyy. Haluaisin lukea mukaansatempaavaa proosaa, mutta oon itse tiellä. Nyt olen kuitenkin lukenut Doris Lessingin Väkivallan lapset/Children of Violence-sarjaa (julkaistu alunperin 1952 - 1969). Se on mukavaa ja rentouttavaa ja taidokasta. Suosittelen sitä alkukielisenä. Luin nimittäin ekan osan suomeksi ja se oli hämmentävää ja ehkä epämiellyttävää, tosin kivan nopeaa.

Joskus lainaan hyllystäkin, kuten Lessingin kirjojen tapauksessa. Viime viikolla lainasin sattumalta, kun tein töitä japanilaisten kirjojen vieressä, kirjan japanilaisia kansansatuja. Mulla on salainen ihastus kansansatuihin. Sitten on vielä yksi tapa lukea kirjoja (tai kaksi: myös äiti joskus roudaa mulle jotain): sänkyni toiselta laidalta siirtyy usein uusia kotimaisia romaaneja mun puolelle. Jos tätä osmoottista menetelmää ei esiintyisi niin lukisin sellaisia paljon vähemmän. Nyt vuoroaan odottaa Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017).

Totta kai ihan ensimmäinen rajaus lukemisen valitsemisessa on silti se, mikä mua kiinnostaa. En siis lue ihan kaikkea uutuushyllystä löytämääni ja luen myös kaikkea muuta. Olen kuitenkin varmaan yli vuosikymmenen noudattanut eriasteisia sattumanvaraisuushommia kirjojen valinnassa. Tähän postaukseen saa sitten kommentoida, jos haluaa jakaa omat valikoimistapansa minun ja internetin kanssa.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki

Saarikoski ja uusi Manner

Luin Helsingin Sanomista Paperi T:n post-alfa-runokokoelman arvion ja sen jälkeen Nyt.fi:n kummallisen ironisen fiilistelyn post-alfasta, Elmeri Terhon Muistaks ku jotain mut sit ei mitään -kokoelmasta ja niiden kirjoittajista. Tekstin alussa mainittiin myös Erkka Filanderin uusi Torso. Näitä ennen olin tietysti lukenut myös HS:n arvostelun Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanista. Sitten mun mieleeni tuli Miki Liukkonen ja Saarikoski, josta matka jatkui sujuvasti Pentti Saarikoskeen.

Tässä kohtaa ihmettelin jo, miksi nuori suomalainen mies on sukupolvensa ääni ja miksi "erityisesti nuorten miesten runous" on in. Miksi nuoria miehiä verrataan? Miksi miehiä verrataan? Miksei naisia verrata menneisiin runoilijoihin? Verrataanko? Miksei naisia verrata vaikka Eeva-Liisa Manneriin?

En tarkoita älyllistä vertaamista: "Kirjoittajan runot ovat mannermaisen tiiviitä." Tarkoitan sellaista "tässä on uusi Eeva-Liisa Manner" -puhetta. Tässä kohtaa ajatuksiani halusin kirjoittaa miehiä ihannoivasta kirjallisuus- ja kulttuurimaailmasta. Siinä maailmassa räppäri kirjoittaa miehisyyttä kelailevan runokokoelman, jonka 2500 kpl:n ensipainos myydään nopeasti loppuun. Hän hyötyy siitä, että on valkoinen mies valkoisten miesten maailmassa (ja musastaan).

No joo. Tottahan se on. Ongelmaksi muodostui kuitenkin Eeva-Liisa Manner ja Pentti Saarikoski. Suurimmaksi osaksi Saarikoskeen viitataan, koska se on helsinkiläisen ja suomalaisen taidemaailman myyttinen hahmo. Sillä ei ole tekemistä Saarikosken tekstien kanssa, vaan sen kanssa, että se ryyppäs ja paskoi housuihinsa, senkin tonttu. Moni tuntee Saarikosken maineen mutta ei hänen tekstejään.

Ryyppäsiköhän Eeva-Liisa Manner? Ei ehkä, ehkä oli niin kiire hoitaa lapsia ja keittää kahvia. Mieskirjailijoiden puolustukseksi on sanottava, että eipä muihin taideta viitata sillä tavalla kuin Pentti Saarikoskeen. "Uusi Haavikko! Nykypäivän Leino! 2010-luvun Kivi!" Jos näin joskus kuitenkin tapahtuu, yhtymäkohta on yleensä kirjoituksessa. Saarikosken juoppo nero -kultti taas nostaa Saarikosken ja sen, jota häneen verrataan, ihmeelliseksi miehen olemassaolon ja taiteen selittäjäksi.

Sitten voi vielä kysyä, että miksi miehistä luodaan tällaisia nerohahmoja eikä naisista? Lapsena ja teininä ajattelin, että pojat on coolimpia, koska ne nyt vain on, niin on tarkoitettu. Ei paljon kiinnostanu näpertää rusettien ja huulipunan kanssa. Onneksi ymmärsin pian, että ei!: jako ja järjestys ovat keinotekoiset.

Saarikoskeen verrataan, koska se oli juoppo nero mies. 

Eka rivi

Moi,

mä olen Anni.

Rivi on blogi vielä eriytymättömistä kirjallisista aiheista. Aion ehkä rupatella jotakin kirjoista, joita luen, ja yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta ja erinäisistä muista kirjoitukseen, kirjoittamiseen ja kirjoitettuun liittyvästä.

Blogilla on päämääriä. Ensimmäisenä haluaisin liput Helsingin kirjamessuille.

Päätin alkulämmittelynä kertoa mitä teoksia on pöydällä, joka on sängyn vieressä. Mulle on tyypillistä kerätä tavarakasoja. Se on tosi ärsyttävää, ja niin kuin tavarat kasoissa, myös seuraavat kirjat ovat jonkin verran sattumanvaraisia. Ylhäältä alaspäin: Matthew Gavin Frank: The Mad Feast, L'Art Culinaire Français, George Saunders: Joulukuun kymmenes, Anaïs Nin: Erotica, James Joyce: Ulysses, Anna Gavalda: Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, Mihail Bahtin: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, Raija Siekkinen: Kalliisti ostetut päivät, Gertrude Stein: Stanzas in Meditation, Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät, Sakari Katajamäki & Harri Veivo: Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli 1,2 & 3, Thomas Bernhard: Häiriö, Boris Hurtta (toim.): Kultainen naamio, Candace Bushnell: Sinkkuelämää - Ensimmäinen kesä New Yorkissa. Lisäksi monta numeroa Gods & Gårdar -lehteä.

Voi olla, että kirjoitan Stanzas in Meditationista. Luen nolon vähän runoja. En lue runoja englanniksi.