Tanssiva karhu -ehdokkaat 2019

Luimme armaani (A) kanssa vuoden 2019 Tanssiva karhu -palkintoehdokasteokset. Kai ajatus oli tutustua siihen, mitä maan merkittävimmän runouspalkinnon tuomaristo suosii eli mikä on tällä hetkellä pinnalla. Raadin puheenjohtajana toimii kirjailija Anja Erämaja, kulttuuritoimittajat Minna Joenniemi ja Marit Lindqvist ja näyttelijä-tuottaja Erja Manto. Ehdokkaat ovat Jere Vartiainen: Minuus|Miinus, Stina Saari: Änimling, Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa, Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi, Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika ja Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin.

Kun ehdokkaat julkistettiin, ajattelin että näissä kyllä kuuluu Erämajan ääni. Se on sellainen ääni, joka tykkää lavarunoudesta ja haluaa ehkä tukea nuorta ja yritteliästä. Muistiinpanoihin olen kirjannut myös sanan "lähestyttävyys" (suluissa "ei Poesiaa ehdokkaiden joukossa", mikä on sekä yleinen huomio että jollain tavalla kuvaa tämän vuoden ehdokkaita, vaikka en nyt haluakaan julistaa Poesian julkaisuja itsestään selvän "vaikeiksi"). Useat teoksista käsittelevät sukupuolta, paitsi ehkä Kultapoika, kuplapoika ja Yksin ja toisin.

Me molemmat luimme kirjat. Keskustelimme niistä siinä järjestyksessä, mihin ne olivat pinoutuneet sattumien johdosta. Pahoittelen, etten jaksanut laittaa muistiin lainausten sivunumeroita.

Sen ihan oikean tuomariston perustelut löytyvät täältä.

Jere Vartiainen: Minuus|Miinus (Kolera 2018)

rakkaudesta häneen on tullut loputon hetki

juuri ennen väkivaltaa

Mä en saanut tästä kirjasta kovin paljon irti. Ylipäänsä en hirveästi yleensä innostu kirjoista, joissa käsittelemällä käsitellään joitakin juttuja, kuten tässä mieheyttä ja sen vaatimuksia ja rajoitteita. Voi tietysti olla, että jos olisin mies, kokisin aiheet mielekkäämpinä mahdollisesta kuluneisuudesta huolimatta. Huomaan ainakin mun ja A:n keskustellessa, että koen vahvemmin kuin A naiseutta (tai feminismiä tai naissukupuoleen liittyviä käsityksiä) käsittelevät hommat vaikka en pitäisikään niitä esim. kielellisesti kovin kummoisina. Toisaalta raadin mielestä kokoelma oli inspiroitunut ja lisäksi sinne oli ripoteltu hyviä kohtia. 

Typografiselta ilmeeltään teos on monipuolinen ja aika sekava. Yleisfiilikseksi jäi, että tekstin ulkoasu heittelehtii liikaa. Kokoelmassa on jo mainittua lavarunoestetiikkaa: paljon huudahduksia, myös kaikenlaista julistamista.

Haluaisin sanoa tähän loppuun jotakin mukavaa, kun tuntuu että muuten kuulostan tosi nihkeeltä. Vaikka että: Teos ei toki ollut ihan mulle tai meille, mutta tosi hyvä että on erilaisia runouskäsityksiä ja -tarpeita.

Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Änimling oli viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaita eli sillä tavalla jo etabloitunut teoksena. Arvioinkin, että tällä on Tanssiva karhu -ehdokkaista kovin noste. Tuntuu että Änimlingistä tykkää sekä yleisö että kriitikot. Kirjoitin muistiinpanoihin "helppoa kokeellisuutta".

Vaikutuin taitavasta, rennosta ja luonnollisesta kielenkäytöstä. Teksti tuntui vaivattomalta. Mun mielestä kokoelma tuntui nimenomaan kokonaisuudelta eikä erillisiltä kokonaisuuksilta jotka luovat yhden suuremman. Niinpä yksittäisillä säkeillä ei ollut kovin suurta merkitystä. Teoksen lukemisessa myös korostuu se, että sen on kerrottu käsittelevän seksuaalista väkivaltaa. Niinpä kaiken epämääräisen voi liittää siihen. Olisikin kiinnostavaa tietää, millaisena kirja näyttäytyisi jos sille ei olisi valmista tulkintakehystä. Lisäksi teos on leikkisä (ja sekin lisää helpostilähestyttävyyttä)! Leikkisyys onkin piirre, joka yhdistää tämän vuoden ehdokkaita.

Raati nosti esiin vielä kysymyksen siitä, miten seksuaalinen väkivalta liittyy muuhun aineistoon: "omalaatuisesta tyylistä ei tuntunut jäävän käteen muuta kuin nonsenseen liittyvä silmän- ja korvanilo". Kysyttiin myös, miksi väkivallan kokeminen ajaa puhujan kielellistämään asioita postmoderniksi runokieleksi, kuten "Olet nyt äärimmäisen tekstikäs"? Miksi tekstikäs? Paljon kysymyksiä!

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)

Vaikutuimme ensin! Valitettavasti sen jälkeen kyllästyimme. Kummiskin ensimmäinen osasto (jota en ehtinyt lukea uudelleen) oli ainakin ekalla kerralla tosi hieno. Kokoelmassa oli varmuutta, se oli punnittu ja tasapainoinen. Puhujuus oli tyyntä ja harkitun oloista.

Raati piti äitiyden ja perheen käsittelyä paikoin turhan lässyttävänä. Toisaalta on myös freesiä ja kannatettavaa että vanhemmuutta ja parisuhdetta käsitellään runoudessa. Seksistä plussaa. Luulisin, että jos minulla olisi lapsia, niin tällaiset aiheet tuntuisivat läheisemmiltä. Suosittelemme siis perheellisille! 

Toisen raatilaisen mielestä abstraktit kielikuvat olivat liian abstrakteja ja niitä oli liikaa. Niinpä ne monimutkaistavat tekstiä turhaan. Esimerkkisäkeeksi poimimme seuraavan: "Sininen valtaa hänen jyrkänteensä." Myös "maailman trendikkäimmästä nimestä" tuli miinusta. Se kun on kokonainen lause ja siinä mainitaan valo. Silti huomautan, että nimi kuvaa kirjaa hyvin kauneudessaan ja arkisuudessaan. Nimi kuulostaa jonkinlaiselta rakkaudenosoitukselta. Sinä on tietysti rakastettu tai muu merkityksellinen, roikkuminen on ei-hienoa tai huonotapaista tai rumaa ja valo on jotakin ylvästä joka kajastaa vuorten takaa.

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)

I stand next to you

In my master of arts in gender studies

and I don't know where to begin

to explain it was not men's rights activism

that deconstructed biological essentialism

that was post-structuralism

Kokoelma taisi olla viime vuoden yllättävä runohitti. Se on myös kustantamonsa ensimmäinen julkaisu.

Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdokkaista lavarunousmaisin. Teksti on hyvin julistavaa. Se ennemminkin kertoo lukijalle miten maailma makaa kuin saa lukijan ajattelemaan jonkin ajatuksen. Täten tunnustan, että olemme surkeita sanomaan tästä mitään, sillä jos johonkin kuulumme, niin sinne inhoittavaan korkeakirjalliseen viisastelumaailmaan. (Tai siis jos on pakko valita! Kuuluminen on monimutkaista!) Kokoelma asettaakin itsensä aidoksi, eikä "post-yhtäänmiksikään".

Erikoisesti kokoelmassa ollaan kuitenkin kiinni feministisessä terminologiassa ja muotifilosofeissa. Mietimme, mikä niiden funktio on. Ovatko termit tai nimet metaforia? namedroppailua? Raadilla oli lisäksi vaikeuksia englannin kielen kanssa.

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)

Jo lapsena hänen huoneensa seinät olivat täynnä kuvia vuorista, vuorikiipeilijöistä,

hänen äitinsä sanoo, vuoret olivat hänelle välttämättömyys,

niin kuin joku toinen kerää kristallia, 

Jotenkin mä ajattelin, etten pitäisi tästä. Erityisesti alusta silti pidin! Raadin mielestä konsepti oli kiehtova - kauheimpia kohtaloita joita kuvitella voi. Toista raatilaista olisi ilahduttanut tietoisuus tästä myös lukiessa (vrt. Änimling).

Jollain lailla kokoelmalle kävi vähän kuin Sinusta roikkuu valoalle. Eli kiva, joo, mutta tuntui että jotakin jäi puuttumaan. Tämäkin oli tosi varma, mukavan rauhallinen tempoltaan, mutta silti vähän... tylsä ja tyhjä. Kiitämme laatua, mutta moitimme leipäpappimaisuutta.

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)

Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa

koskaan leikkaisi toisiaan. 

Kokoelma oli Änimlingin ohella viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Odotin teoksen olevan ylväs ja korkeakirjallinen. Lainaus joka oli mainosmateriaaleissa ja kansi viittaavat siihen! Aina mainitaan jotakin hienoa! Että iloinen yllätys tämäkin, vaikka jokseenkin klassinen teos silti on. (Onko se nyt syntiä?)

Runot ovat riisuttuja nyky-yhteiskunnasta - ne eivät sillä tavalla yhdisty materiaaliseen todellisuuteemme. Tekstissä on perinteisiä motiiveja: puu, uni ja kaupunki. Ylipäänsä vaikutelma on abstrakti ja hiottu, älyllinen ja matemaattinen. Raadissa huomioitiin teoksen konservatiivisuus ja turvallisuus, ja sitten muistutettiin etteivät ne välttämättä ole pahoja asioita! Nimi Yksin ja toisin kuvaa sisältöä ja sen kielellisyyttä sattuvasti.


Ilmeisesti arvovaltainen raatimme ei kuitenkaan pyrkinyt asettamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen. En ainakaan muista. Lopputulos lienee siis seuraavankaltainen: oli ilo tutustua ehdokkaisiin - emme kuitenkaan tainneet varauksetta siirtyä minkään teoksen taakse! Moi!

Luin romaaneja joululomalla

Vietin joitain päiviä hyvin rentouttavaa joululomaa. Se on nykyään aika harvinaista, kun muka pitäisi koko ajan tehdä jotakin. Se taas on typerää, koska en yleensä tee kuitenkaan mitään. Loman aloitukseksi luin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Valitsin sen, kun se sattui olemaan palautettujen hyllyssä. Sitten ehkä viikkoa myöhemmin lainasin bestseller-hyllystä Elena Ferranten Napoli-sarjan ykkösosan eli Loistava ystäväni: Lapsuus ja nuoruus (WSOY 2004). Mukavaa tämä itsensä viihdyttäminen pitkillä tarinoilla. Tästä innostuneena luin vielä Sarah Watersin romaanin Parempaa väkeä (Tammi 2015). Eilen lainasin Ferranten Uuden nimen tarina: Nuoruus -romaanin (WSOY 2017), joka on Napoli-sarjan toinen osa. Pääsyy tokan osan lukemiselle on ekan osan muistelu. Jos muistaisin, millainen se oli, voisin kirjoittaa siitä jotain.

Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jonka joskus ajattelin lukevani, ja sitten ajattelin, että mitä turhia. Sillä on pöljä nimi, se on paksu ja siinä on tiedettä. Sen lisäksi sitä kritisoitiin siitä, että kieli oli kuin englannista käännettyä. Kieltämättä siinä oikein käsittelemällä käsiteltiin esimerkiksi vapaata Amerikkaa ja sääntö-Suomea, eläinkokeita, tieteentekemistä, yrittämistä, oikeaa ja väärää ja niiden häilyvyyttä ja elämän kaupallistumista. Mun mielestä oli tyydyttävää muistaa, että luonnontiede ja kaikki muu tiede on kiinnostavaa ja siistii, ja että eläinten hyväksikäyttö paha. Romaanin kieli ei häirinnyt mua, lähinnä se kutkutti. Käännösmäisyys ei nimittäin ollut pelkästään siinä kielessä vaan ihan kaikessa. Pyrkimys suureksi nykyaikaa selittäväksi teokseksi toi mieleen muun muassa Jonathan Franzenin Vapauden (Siltala 2011). He eivät tiedä mitä tekevät tietysti sijoittuu osittain Jenkkeihin, mutta ei se ollut vain se: kaikki ne tieteentekomiljööt, kampukset ja suuren suuret aiheet. Se oli erikoista ja jännittävää. Vähän kuin olisi lukenut amerikkalaista käännösromaania.

Watersin Parempaa väkeä oli ihan kiva. Teos toi hauskasti esiin viihteen ongelman, eli sen viihtymisen tarpeen. Kun romaani muuttui 1920-luvun Lontooseen sijoittuvasta kielletystä rakkaustarinasta oikeussalidraamaksi, kyllästyin. En mä sellaista halunnut lukea! Pussailkaa, ja käsi housuihin niinku olis jo!

Elena Ferranten Loistava ystäväni ei myöskään ole ollut lukulistallani. Olin mä sitä tietty miettinyt joskus, kun sitä niin kehuttiin. Syksyllä eräs ystäväni kysyi, olenko lukenut Napoli-sarjaa. No en, mutta kerroin auliisti, että luultavasti se on aika epämielenkiintoinen ja viihdyttävä. Tutkimattomat ovat suosion tiet. Mutta mä olen kiinnostunut suosiosta! Niinpä lainasin kirjan. Odotin, että se on viihdyttävä kasvukertomus. Oli kai se kasvukertomus, mutta täytyy myöntää, että olin todella hämmentynyt. Mun mielestä se oli tylsä, alku oli tosi kaavamainen (ihailen tätä mun kaverii tosi paljon ja kaikki tykkää siit enemmän ku musta) ja tuntui ettei se onnistu sanomaan mitään merkittävää. Samalla se lohdutti: muistin, että olen vihonviimeinen vastarannan kiiski. Yhdistin Loistavan ystävän kyllästyttävyyden Miki Liukkosen O:n (WSOY 2017) typeryyteen, ja rauhoituin. Ehkä vika ei tosiaan ole minussa, vaan kirjoissa.

Joka tapauksessa Loistava ystävä oli kiinnostava lukukokemus. Kliseisen alun jälkeen se parani. Päähenkilö Lenù pärjää koulussa ja opiskelee ja pussailee, vaikka sen kaveri onkin paljon parempi aina kaikessa. Ihan samastuttavaa mun mielestä. Napolin kuvaus on aika kiinnostavaa, myös köyhyys. En siltikään ymmärrä tätä villiä, kreisiä suosiota. Loistava ystäväni oli paljon tylsä. Olisin kaivannut nerokasta luokka-analyysiä tai edes vähän enemmän sen kiilan työntämistä luokkanousevan Lenùn ja sen lapsuudenympäristön väliin. Jotain oivaltavaa siitä, mikä tässä kirjassa on merkittävää. Romaanin tyylikin hämmentää mua: se on jotenkin ulkokohtainen, tunteeton ja tarkkaileva, ylipäänsä tylsä. Tällaistako halutaan lukea? Erikoista.

Olen Napoli-sarjan kakkososassa eli Uuden nimen tarinassa sivulla 153. Nyt on jo päästy asiaan, tai ainakin lähelle sitä. Nyt päähenkilö tiedostaa jo jonkin eron rikkaiden kaupunginosien asukkaiden ja köyhien kaupunginosien asukkaiden välillä, eikä se ero typisty vain rahaan:

Vaikka Lila ottaisi kassasta miljoonia liiroja, kolmekymmentä, vaikka viisikymmentä miljoonaa liiraa, hänkään ei onnistuisi siinä. Minä olin tajunnut sen: lopultakin oli jotakin, minkä tiesin paremmin kuin Lila, enkä ollut oppinut sitä noilla kaduilla vaan koulun ulkopuolella katsoessani tyttöä, joka oli tullut hakemaan Ninoa. Hän oli meidän yläpuolellamme, noin vain, haluamattaankin. Ja se oli sietämätöntä. (132)

Toinen kiinnostava asia Uuden nimen tarinassa on väkivalta. Kyllä sitä ekassakin osassa oli jonkin verran, mutta se oli aika merkityksetöntä. Päähenkilön bestiksen päästyä naimisiin alkaa nyrkki heilua, ja lukijakin saa osansa väkivallan logiikasta. Tässä sillä kasvatetaan tuhmaa vaimoa. Samalla tavalla kuin nykypuheessa lastenhakkaamista puolustettaessa, myös vaimonhakkaaminen on väkivallantekijälle ikävä velvollisuus, joka vain on suoritettava:

Sitten ääni muuttui lähes pelokkaaksi: nyt jouduin taas lyömään häntä, hänen ei olisi pitänyt mennä Solaroiden luo sen näköisenä. Mutta hänen sisällään on voima, jota en pysty lannistamaan. Paha voima, joka tekee tyhjäksi hyvät tavat, kaiken. Myrkky. Näethän sinä, että hän ei tule raskaaksi? Kuukaudet kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. (89)

Koska Napoli-sarjassa selvästi käsitellään suuria asioita niin toivoisin, että niihin paneuduttaisiin enemmän. Olisi kiinnostavaa, jos esimerkiksi yleinen ilmapiiri ihan selkeästi olisi perheväkivaltaa puolustava ja se jotenkin konkretisoituisi teoksissa. Samanlaista konkreettisuutta kaipaan myös luokkaerojen ja luokkanousun kuvaukseen. Pelkkä sen mainitseminen, että joidenkin mielestä on ihan oikein, että vaimoja vedetään turpaan, ei riitä. Miksi päähenkilö on tämän asian kanssa niin tuomitseva? Sen voi selittää koulutus. No, miksi Lilan mielestä hakkaaminen on väärin? Miksi se ei ole sen mielestä oikein?

Olen sitäkin suunnilleen yhdellä ajatuksella sivunnut, että onko kerronnan ankeus jonkinlainen viittaus Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaan (Otava). Napoli-sarjan moniosainen nimeämistekniikka kun lienee sellainen: vrt. Uuden nimen tarina: Nuoruus ja Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä. Nolosti on myönnettävä, että en ole varma, kuinka vahvasti tää yhteys näkyy alkuteoksissa. Mulla on sellainen fiilis, että tätä Proust-yhteyttä on kaiveltu kyllä, mutta en ole jaksanut itse selvittää sitä sen tarkemmin.

Olen lukenut Loistavasta ystävästäni joitain blogipostauksia. Toisissa on hullaannuttu ja toisissa ei. Ne, jotka kirjasta eivät ole pitäneet, ovat usein nostaneet esiin väkivallan ja Lenùn ja Lilan ystävyyden kummallisuuden. Kuten sanottua, pidän väkivallasta. Romaanissa kuvattava ystävyys taas ei ole kovin ystävällistä, itse asiassa se on ihan erilaista kuin odotin. Se on lähinnä kilpailutilanne jonkun läheisen kanssa. En mäkään sitä ehkä aina ystävyydeksi kutsuisi, mutta toisaalta miksi ei. Se on aika tunnistettavaa. Mua myös viehättää siinä ajatus siitä, että ihmisiä nyt satutaan siunaamaan joillain toisilla ihmisillä, on ne kivoja tai ei, ja sitten niitä siedetään, kun niitä on kerta siedetty jo vaikka kymmenen vuotta, vaikka ne ois aika tyhmiäkin. Lenùn ja Lilan ystävyys on ennemminkin vakavahenkinen liittouma kuin ihana, keveä hauskanpitosuhde.



Elena Ferrante: Loistava ystäväni 
WSOY 2004, suom. Helinä Kangas
alkuteos L'amica geniale


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
WSOY 2017, suom. Helinä Kangas
alkuteos Storia del nuovo cognome


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014


Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, suom. Helene Bützow
alkuteos The Paying Guests

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta

Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:

"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)

Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:

"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 

Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017