Miranda July: Avokämmen

Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:

(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)

Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki

Helmi Kekkonen: Vieraat

Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.

Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.

Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.

Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016

George Saunders: "Semplica-päiväkirjat"

Lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes-novellikokoelman. Syynä oli tietysti se, että mielikuvissani Saunders oli ehkä joku suosittu amerikkalainen, jonka kirja voisi olla hyvä tuntea ja sitä paitsi se voisi viihdyttää minua. Samasta syystä lainasin myöhemmin myös Jonathan Franzenin Vapauden.

Wikipedian mukaan Joulukuun kymmenes on Saundersin ainoa suomennettu teos. Sen novellit ovat vuosilta 1995-2012. Ne on alunperin julkaistu The New Yorkerissa ja Harper'sissa. Kirjailija on julkaissut kuusi* muutakin kaunokirjallista teosta. Ilahduttavasti ne ovat pienoisromaaneja ja novelleja eivätkä massiivista proosaa à la lukuromaani. Parnasso 3/16 sisältää Saundersin onnittelupuheen valmistuville opiskelijoille. Sen sekä novellikokoelman on suomentanut Markku Päkkilä.

Joulukuun kymmenes oli ihan semmoinen, miten sen nyt sanoisi, ihan kiva kokoelma. Olisin unohtanut sen jo, mutta kun "Semplica-päiväkirjat" oli hyvä novelli. Tai en mä tiedä mitä se oli, mutta se ilahdutti mua paljon. Novelli sijoittuu oletettavasti jonnekin päin tulevaisuuden Yhdysvaltoja. Siinä keski-ikäinen ja -luokkainen perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa. Kas näin:

(3. syyskuuta)

Kun nyt olen 40-vuotias, olen päättänyt aloittaa suurprojektin ja kirjoittaa joka päivä tähän uuteen mustaan vihkoon jonka ostin Toimisto Maailmasta. Jännittävää ajatella, että sivu/päivä tahdilla vuoden päästä kasassa on 365 sivua luettavaa lapsille ja lastenlapsille ja jopa lastenlastenlapsille, ihan kenelle tahansa, tervetuloa kaikki (!), siitä mitä elämä on/oli nyt oikeasti. (Saunders 2015, 101.)

Valitettavasti perheen naapurusto ja tuttavat ovat varakkaampia kuin he. Isä kertoo päiväkirjassa vaikeuksistaan: pitäisi ostaa tyttärelle posliinigepardi syntymäpäivälahjaksi vaikka luottoa ei ole, ei ole varaa viedä lapsia lomalle Eurooppaan toisin kuin muilla ja tietokonekin on "huippuhidas". Uudessakin Amerikassa ahkeruus on arvossaan:

Silti pitää taistella viimeiseen asti. Niin kuin isä. Kun äiti jätti isän, isä jatkoi töitä. Kun työt loppui, isä rupesi lehdenjakajaksi. Kun lehdenjako loppui, isä otti huonomman jakelureitin. Aikanaan isä sai paremman reitin takaisin. Kuollessaan isällä oli melkein yhtä hyvä työpaikka kuin aluksi. Huonomman jakelureitin aikana kertyneet velatkin oli melkein maksettu. (117.)

Tekstissä sekoittuvat varattomuuden häpeä ja tarve esitellä yhteisölle omaa kyvykkyyttään (joka saavutetaan omaisuudella). Kaikki tämä kumpuaa kuitenkin päiväkirjankirjoittajan pyrkimyksestä tarjota perheelleen vain parasta. Isän hyväntahtoisuus teki novellista kutkuttavan. Halutessaan voisi varmaan tulkita isän patologiseksi perheenkiusaajaksi ja mammonantavoittelijaksi tai ihan vaan humoristiseksi dorkaksi, mutta ei. Sehän on kiltti! Ilahduin myös merkkien käytöstä, erityisesti yhtäsuuruusmerkin.

Tulevaisuuden lukijoille tiedoksi, että tänä iltana kuolema painaa mieltä kovasti. Voiko olla totta? Että kuolen? Että Pam kuolee, että lapsetkin? Kauheaa. Miksi ihminen elää ja haluaa rakastaa, kun lorun loppu = kuolema? Armotonta. Julmaa. En tykkää. 

Muista: pitää yrittää kovemmin, joka asiassa, pitää yrittää olla parempi ihminen. (137.)

"Semplica-päiväkirjat"
George Saunders: Joulukuun kymmenes 
Siltala 2015, suom. Markku Päkkilä
alk. Tenth of December, 2013


*Wikipediassa viisi, Parnassossa kuusi