Chick litistä, naisista ja kritiikistä

Olen miettinyt päivänä muutamana naisten viihdekirjallisuutta. Olen käyttänyt siitä lähinnä nimitystä chick lit, koska se on kätevää ja koska"naisten viihdekirjallisuus" on käsitteenä liian laaja. Chick lit -käsitekin varmasti on väkivaltainen ja yksinkertaistava, eikä kerro melkein mitään mistään, paitsi omista kuvitelmistani ja ennakkoluuloistani.

Chick litillä viittaan siis kirjallisuuteen, joka kuvaa tyypillisesti kirjoitusajankohtansa populaareja ja yhteiskunnallisia ilmiöitä päähenkilönaisen näkökulmasta. Arki ja aikalaisuus ovat tärkeitä: ruoka, baarit, kommunikaatioteknologia ja erilaiset ja eri asioihin liittyvät trendit. Usein käsitellään ihmissuhteita, työelämää ja elämänvalintoja. Kuluttaminen on tärkeää.

Sitten mietin sitä, että koska tosi moni kolmekymppinen nainen elää sellaista elämää, jossa kelaa duuniaan, vaatteitaan, smoothie bowleja ja Tinderiä, ni: jos siitä kirjoittaa ilman chick litiä niin tuleeko siitä kumminkin chick litiä? Onko jonkinlainen "naisaikalaisuus" sellaista, josta tulee aina chick litiä?

Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018) ei ole chick litiä. Se on itsestään selvästi romaani ilman etuliitteitä. (Paitsi nais-! Jonkun mielestä se on aina nais-.) Myöskään Laura Gustafssonin Pohja (Into 2017) ei ole chick litiä. Toisaalta molemmat ovat kulturelleja ja jotenkin omaelämäkerrallisia. Ehkä chick litissä arkielämä vyöryy päälle? Tai arjen kuluttamisen eri muodot?

En minä tiedä. Olen varmaan yksinkertaistanut tai mukiloinut koko käsitteen jo ihan typeräksi. Halusin vain sanoa, että lukekaa päivän Hesarista kritiikit Mika Rätön romaanista Se jokin - kuule härkäpapusi rapisevan (Teos 2018) sekä Laura Honkasalon romaanista Vie minut jonnekin (Otava 2018). Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten Rättöä kohotettiin renessanssineroksi, jonka "teoksen keskeisiä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus, demokratian rappio, oikeiston nousu ja ilmastonmuutos". Honkasalo taas "luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin".

Saarikoski ja uusi Manner

Luin Helsingin Sanomista Paperi T:n post-alfa-runokokoelman arvion ja sen jälkeen Nyt.fi:n kummallisen ironisen fiilistelyn post-alfasta, Elmeri Terhon Muistaks ku jotain mut sit ei mitään -kokoelmasta ja niiden kirjoittajista. Tekstin alussa mainittiin myös Erkka Filanderin uusi Torso. Näitä ennen olin tietysti lukenut myös HS:n arvostelun Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanista. Sitten mun mieleeni tuli Miki Liukkonen ja Saarikoski, josta matka jatkui sujuvasti Pentti Saarikoskeen.

Tässä kohtaa ihmettelin jo, miksi nuori suomalainen mies on sukupolvensa ääni ja miksi "erityisesti nuorten miesten runous" on in. Miksi nuoria miehiä verrataan? Miksi miehiä verrataan? Miksei naisia verrata menneisiin runoilijoihin? Verrataanko? Miksei naisia verrata vaikka Eeva-Liisa Manneriin?

En tarkoita älyllistä vertaamista: "Kirjoittajan runot ovat mannermaisen tiiviitä." Tarkoitan sellaista "tässä on uusi Eeva-Liisa Manner" -puhetta. Tässä kohtaa ajatuksiani halusin kirjoittaa miehiä ihannoivasta kirjallisuus- ja kulttuurimaailmasta. Siinä maailmassa räppäri kirjoittaa miehisyyttä kelailevan runokokoelman, jonka 2500 kpl:n ensipainos myydään nopeasti loppuun. Hän hyötyy siitä, että on valkoinen mies valkoisten miesten maailmassa (ja musastaan).

No joo. Tottahan se on. Ongelmaksi muodostui kuitenkin Eeva-Liisa Manner ja Pentti Saarikoski. Suurimmaksi osaksi Saarikoskeen viitataan, koska se on helsinkiläisen ja suomalaisen taidemaailman myyttinen hahmo. Sillä ei ole tekemistä Saarikosken tekstien kanssa, vaan sen kanssa, että se ryyppäs ja paskoi housuihinsa, senkin tonttu. Moni tuntee Saarikosken maineen mutta ei hänen tekstejään.

Ryyppäsiköhän Eeva-Liisa Manner? Ei ehkä, ehkä oli niin kiire hoitaa lapsia ja keittää kahvia. Mieskirjailijoiden puolustukseksi on sanottava, että eipä muihin taideta viitata sillä tavalla kuin Pentti Saarikoskeen. "Uusi Haavikko! Nykypäivän Leino! 2010-luvun Kivi!" Jos näin joskus kuitenkin tapahtuu, yhtymäkohta on yleensä kirjoituksessa. Saarikosken juoppo nero -kultti taas nostaa Saarikosken ja sen, jota häneen verrataan, ihmeelliseksi miehen olemassaolon ja taiteen selittäjäksi.

Sitten voi vielä kysyä, että miksi miehistä luodaan tällaisia nerohahmoja eikä naisista? Lapsena ja teininä ajattelin, että pojat on coolimpia, koska ne nyt vain on, niin on tarkoitettu. Ei paljon kiinnostanu näpertää rusettien ja huulipunan kanssa. Onneksi ymmärsin pian, että ei!: jako ja järjestys ovat keinotekoiset.

Saarikoskeen verrataan, koska se oli juoppo nero mies.