Vieraana brittiyliopistossa

Olen ollut syksyn vaihdossa Englannissa. Palautin kaikki kouluduunit keskiviikkona, ja nyt oon vähän tsiigaillut mun kässäriä. Teen sen valmiiksi täällä ja palaan Suomeen maaliskuussa, kun lumi on alkanut sulaa. Kulttuurivihkot julkaisee mun runokokoelman huhtikuussa. Sen nimi on Aurinkotuoli ja siinä ollaan rannalla ja kotona ja baarissa ja ryhmäliikuntatunnilla. Mua jännittää, että lukeekohan sitä kukaan.

Yliopisto-opiskelu Suomen ulkopuolella on ollut avartavaa. Oon vaikuttunut muun muassa siitä, että esseistä ym. tehtävistä saa palautetta, että jengi ihan oikeasti kai käy opetushenkilökunnan puheilla (siihen kannustetaan!) ja että duunit palautetaan nimettöminä. Tää mun vaikuttuminen on sävyltään jotenkin surullista. Miksei Helsingissä ole näin? (Voi ollakin esim kirjallisuustieteen ulkopuolella jossakin.)

Miksei töitä palauttaessa käytetä pelkkää opiskelijanumeroa? Ei se varmasti kaikkia arvosteluun liittyviä ongelmia poista, mutta häivyttänee ainakin jonkin verran esimerkiksi sukupuolen vaikutusta. Tätä tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa.

Mä sain mun kahdesta lyhyestä kirjallisesta tehtävästi ihan surkeet pisteet ja paskat palautteet. Se oli ja on masentavaa. Toisaalta sain viime keväänä Helsingissä yhdestä luentopäiväkirjasta kolmosen, ja koska en saanut siitä palautetta, en tiedä miksi en saanut vaikka nelosta. En oppinut mitään! En tiedä miksi olen huono! Palaute voi edesauttaa oppimista. (Sitä ilmeisesti olisi mahdollista Helsingissäkin saada jos kysyisi sen perään. En ole koskaan kehdannut kun nolottaa. Kun pääsykokeen jälkeen olisi voinut soittaa ja kysyä, että mikä niissä vastauksissa taas mätti etten yhäkään päässyt sisään, aloin itkeä jo ajatuksesta.)

Olen käynyt kerran Helsingissä ja kerran Leicesterissä luennoitsijan vastaanotolla. Helsingissä oon opiskellut jo ihan kunnioitettavan vuosimäärän, ja Leicesterissä neljä kuukautta. Kummatkin käynnit oli pakollisia: piti käydä kuuntelemassa tuomio kandista ja ottamassa vastaan palautetta runokurssin runoista. Tapaamiset oli siis hieman eri kaliiberia. Kaiken lisäksi täällä jopa mulle tulee sellainen olo, että jaaha, voisinkin käydä rupattelemassa professorin kanssa. Henkilökunta moikkaakin!

En tiedä, paljonko tästä miellyttävästä, kannustavasta ja ymmärtävästä ilmapiiristä johtuu siitä, että yliopisto on sulkeutuneempi kuin Suomessa. Harvoja ja valittuja kohdellaan hyvin. En oikeasti edes tiedä, onko tässä nyt jotain harvuuden ja valittuuden eroa verrattuna Suomeen. Tai ehkä kyse on siitä 9000 punnasta per vuosi, minkä tämä lysti maksaa? Jännä kokemus yhteisön sisäisestä tasa-arvoisuudesta, silti.

Leicesterissä oon myös havainnoinut omaa hyväosaisuuttani. Luultavasti moniin vaihtareihin (ja niiden vanhempiin) verrattuna oon aika persaukinen, enkä tiedä miten £9000 lukukausimaksu olisi vaikuttanut mun päätymiseen yliopistoon, kun se oli nytkin aika horjuvaa. Kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rippeet mahdollistaa mulle lähdön ulkomaille ilman mainittavaa varallisuutta. Ehkä tärkeämpänä ne mahdollistaa mulle yliopistosivistyksen ilman selkeää ammattia, siitäkin huolimatta että oon yli 30 eikä mulla ole rikasta sukua. Ei näillä muilla opiskelijoilla ole varaa tehdä tätä kuin muutama vuosi, ja sitten ne menee töihin, että ne voi maksaa velkansa. Luultavasti ne, jotka menis 27-vuotiaana yliopistoon, ei mene sinne, vaan tekevät sitä mihin päätyivät aiemmin.

Huomenna mä lähden lomalle Manchesteriin. Täältä tullaan Manchester tart, manchesterkavaj, ja varmaan joku joki!

Pitääkö kustantamolle olla kiltti?

Kirjallisuus- ja kirjailijuusmaailmaa seuraavana katsoin Ylen Helsingin Kirjamessuilta taltioiman Haluatko kirjailijaksi? -keskustelun. Se oli aika lailla samanlainen mitä tuollaiset on aina: kirjailijaksi pyrkivän täytyy lukea ja kirjoittaa ja olla monipuolinen ja niin edespäin.

Yks juttu jäi kuitenkin nyppimään. Tuo mies kuvassa oikealla, jonka nimeä en muista enkä jaksa etsiä, esitti että kirjoittajan täytyisi lähettää tieto allekirjoitetusta kustannussopimuksesta niille kustantamoille, jotka eivät ole vielä reagoineet kässäriin. Olen törmännyt tähän ajatukseen aiemminkin tuolla internetissä.

Kustantamon edustaja sanoi asian jonkin verran tuohtuneena. Että kun kustannustoimittajien työaikaa menee sitten siihen, että joku jonka pitäisi olla ikikiitollinen, onkin silleen, että kuulepas allekirjoitin jo sopimuksen kaksi kuukautta sitten! Eivät ne kirjoittajat ymmärrä, että mitä paremmin ne käyttäytyy, niin sitä nopeammin toimitaan! Työaika!

Mun mielestä ajatus on kummallinen. Mä ymmärrän ihan hyvin, että kustantamoissa riittää kiirettä ja rahaa ei tuu ja kässärit kiukuttaa. Jokin siinä silti mättää, että sen yhden prosentin, joka sopimuksen saa pitäisi alkaa informoimaan kustantamoita siitä. Haluaisiko ne oikeasti lukea sellaisia viestejä? Useat kustantamot ei kuitenkaan olisi halunnut sitä teosta julkaista. Siinä on myös jotakin nöyryyttävää.

Oletteko nimittäin ikinä tarjonneet mitään kustannettavaksi? Minä olen. Kustantamot eivät ole vastuussa kirjoittajan tunteista, se on selvä. Siitä huolimatta, ihmisestä riippuen tietysti, prosessi saattaa olla herkkä, raastava ja normaalia elämää häiritsevä. Kustantamot eivät usein ole kovin hanakoita lukemaan kässäreitä (kiire!) tai vastaamaan kyselyihin niistä (kiire! suosittelen kysymään vaikka se varmasti on ärsyttävää). Jos sitten kirjoittaja on odottanut vaikkapa ilmoitetut kuusi kuukautta päätöstä ja kysyy kustantamosta että mitäs sille kässärille kuuluu eikä kukaan koskaan vastaa, niin herää kysymys: jos nyt joku suostuisi toimittamaan kirjani, pitäiskö mun ilmoittaa tälle kustantamolle siitä?

"Sori tää meni nyt muualle paitsi teitä ei kyllä muutenkaan kiinnostanu." Täytyykö kirjoittajan olla kiltti kustantamolle, jos kustantamon ei tarvii olla kirjoittajalle? Toivon, että ei. Tilanne muistuttaa sitä, että työnantaja vaatii kaikenlaista ilman mitään velvollisuuksia. "Ois niin kiva, että kaikki hyödyttäis mua." No niin mustakin ois! Tosin oon kiinnostunut myös oikeudenmukaisuudesta.

En ymmärrä, miksi kenenkään pitäis lähettää viesti siitä, että kässäri on mennyt muualle. Ihan alamaisuuttaan?

Mä ryhdyn nyt hommiin - toimitan yhtä teosta.