Kun ehdokkaat julkistettiin, ajattelin että näissä kyllä kuuluu Erämajan ääni. Se on sellainen ääni, joka tykkää lavarunoudesta ja haluaa ehkä tukea nuorta ja yritteliästä. Muistiinpanoihin olen kirjannut myös sanan "lähestyttävyys" (suluissa "ei Poesiaa ehdokkaiden joukossa", mikä on sekä yleinen huomio että jollain tavalla kuvaa tämän vuoden ehdokkaita, vaikka en nyt haluakaan julistaa Poesian julkaisuja itsestään selvän "vaikeiksi"). Useat teoksista käsittelevät sukupuolta, paitsi ehkä Kultapoika, kuplapoika ja Yksin ja toisin.
Me molemmat luimme kirjat. Keskustelimme niistä siinä järjestyksessä, mihin ne olivat pinoutuneet sattumien johdosta. Pahoittelen, etten jaksanut laittaa muistiin lainausten sivunumeroita.
Sen ihan oikean tuomariston perustelut löytyvät täältä.
Jere Vartiainen: Minuus|Miinus (Kolera 2018)
rakkaudesta häneen on tullut loputon hetki
juuri ennen väkivaltaa
Mä en saanut tästä kirjasta kovin paljon irti. Ylipäänsä en hirveästi yleensä innostu kirjoista, joissa käsittelemällä käsitellään joitakin juttuja, kuten tässä mieheyttä ja sen vaatimuksia ja rajoitteita. Voi tietysti olla, että jos olisin mies, kokisin aiheet mielekkäämpinä mahdollisesta kuluneisuudesta huolimatta. Huomaan ainakin mun ja A:n keskustellessa, että koen vahvemmin kuin A naiseutta (tai feminismiä tai naissukupuoleen liittyviä käsityksiä) käsittelevät hommat vaikka en pitäisikään niitä esim. kielellisesti kovin kummoisina. Toisaalta raadin mielestä kokoelma oli inspiroitunut ja lisäksi sinne oli ripoteltu hyviä kohtia.
Typografiselta ilmeeltään teos on monipuolinen ja aika sekava. Yleisfiilikseksi jäi, että tekstin ulkoasu heittelehtii liikaa. Kokoelmassa on jo mainittua lavarunoestetiikkaa: paljon huudahduksia, myös kaikenlaista julistamista.
Haluaisin sanoa tähän loppuun jotakin mukavaa, kun tuntuu että muuten kuulostan tosi nihkeeltä. Vaikka että: Teos ei toki ollut ihan mulle tai meille, mutta tosi hyvä että on erilaisia runouskäsityksiä ja -tarpeita.
Stina Saari: Änimling (Teos 2018)
Änimling oli viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaita eli sillä tavalla jo etabloitunut teoksena. Arvioinkin, että tällä on Tanssiva karhu -ehdokkaista kovin noste. Tuntuu että Änimlingistä tykkää sekä yleisö että kriitikot. Kirjoitin muistiinpanoihin "helppoa kokeellisuutta".
Vaikutuin taitavasta, rennosta ja luonnollisesta kielenkäytöstä. Teksti tuntui vaivattomalta. Mun mielestä kokoelma tuntui nimenomaan kokonaisuudelta eikä erillisiltä kokonaisuuksilta jotka luovat yhden suuremman. Niinpä yksittäisillä säkeillä ei ollut kovin suurta merkitystä. Teoksen lukemisessa myös korostuu se, että sen on kerrottu käsittelevän seksuaalista väkivaltaa. Niinpä kaiken epämääräisen voi liittää siihen. Olisikin kiinnostavaa tietää, millaisena kirja näyttäytyisi jos sille ei olisi valmista tulkintakehystä. Lisäksi teos on leikkisä (ja sekin lisää helpostilähestyttävyyttä)! Leikkisyys onkin piirre, joka yhdistää tämän vuoden ehdokkaita.
Raati nosti esiin vielä kysymyksen siitä, miten seksuaalinen väkivalta liittyy muuhun aineistoon: "omalaatuisesta tyylistä ei tuntunut jäävän käteen muuta kuin nonsenseen liittyvä silmän- ja korvanilo". Kysyttiin myös, miksi väkivallan kokeminen ajaa puhujan kielellistämään asioita postmoderniksi runokieleksi, kuten "Olet nyt äärimmäisen tekstikäs"? Miksi tekstikäs? Paljon kysymyksiä!
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa (Teos 2019)
Vaikutuimme ensin! Valitettavasti sen jälkeen kyllästyimme. Kummiskin ensimmäinen osasto (jota en ehtinyt lukea uudelleen) oli ainakin ekalla kerralla tosi hieno. Kokoelmassa oli varmuutta, se oli punnittu ja tasapainoinen. Puhujuus oli tyyntä ja harkitun oloista.
Raati piti äitiyden ja perheen käsittelyä paikoin turhan lässyttävänä. Toisaalta on myös freesiä ja kannatettavaa että vanhemmuutta ja parisuhdetta käsitellään runoudessa. Seksistä plussaa. Luulisin, että jos minulla olisi lapsia, niin tällaiset aiheet tuntuisivat läheisemmiltä. Suosittelemme siis perheellisille!
Toisen raatilaisen mielestä abstraktit kielikuvat olivat liian abstrakteja ja niitä oli liikaa. Niinpä ne monimutkaistavat tekstiä turhaan. Esimerkkisäkeeksi poimimme seuraavan: "Sininen valtaa hänen jyrkänteensä." Myös "maailman trendikkäimmästä nimestä" tuli miinusta. Se kun on kokonainen lause ja siinä mainitaan valo. Silti huomautan, että nimi kuvaa kirjaa hyvin kauneudessaan ja arkisuudessaan. Nimi kuulostaa jonkinlaiselta rakkaudenosoitukselta. Sinä on tietysti rakastettu tai muu merkityksellinen, roikkuminen on ei-hienoa tai huonotapaista tai rumaa ja valo on jotakin ylvästä joka kajastaa vuorten takaa.
Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi (Pesä 2018)
I stand next to you
In my master of arts in gender studies
and I don't know where to begin
to explain it was not men's rights activism
that deconstructed biological essentialism
that was post-structuralism
Kokoelma taisi olla viime vuoden yllättävä runohitti. Se on myös kustantamonsa ensimmäinen julkaisu.
Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdokkaista lavarunousmaisin. Teksti on hyvin julistavaa. Se ennemminkin kertoo lukijalle miten maailma makaa kuin saa lukijan ajattelemaan jonkin ajatuksen. Täten tunnustan, että olemme surkeita sanomaan tästä mitään, sillä jos johonkin kuulumme, niin sinne inhoittavaan korkeakirjalliseen viisastelumaailmaan. (Tai siis jos on pakko valita! Kuuluminen on monimutkaista!) Kokoelma asettaakin itsensä aidoksi, eikä "post-yhtäänmiksikään".
Erikoisesti kokoelmassa ollaan kuitenkin kiinni feministisessä terminologiassa ja muotifilosofeissa. Mietimme, mikä niiden funktio on. Ovatko termit tai nimet metaforia? namedroppailua? Raadilla oli lisäksi vaikeuksia englannin kielen kanssa.
Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019)
Jo lapsena hänen huoneensa seinät olivat täynnä kuvia vuorista, vuorikiipeilijöistä,
hänen äitinsä sanoo, vuoret olivat hänelle välttämättömyys,
niin kuin joku toinen kerää kristallia,
Jotenkin mä ajattelin, etten pitäisi tästä. Erityisesti alusta silti pidin! Raadin mielestä konsepti oli kiehtova - kauheimpia kohtaloita joita kuvitella voi. Toista raatilaista olisi ilahduttanut tietoisuus tästä myös lukiessa (vrt. Änimling).
Jollain lailla kokoelmalle kävi vähän kuin Sinusta roikkuu valoalle. Eli kiva, joo, mutta tuntui että jotakin jäi puuttumaan. Tämäkin oli tosi varma, mukavan rauhallinen tempoltaan, mutta silti vähän... tylsä ja tyhjä. Kiitämme laatua, mutta moitimme leipäpappimaisuutta.
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (WSOY 2018)
Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa
koskaan leikkaisi toisiaan.
Kokoelma oli Änimlingin ohella viime vuoden Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana.
Odotin teoksen olevan ylväs ja korkeakirjallinen. Lainaus joka oli mainosmateriaaleissa ja kansi viittaavat siihen! Aina mainitaan jotakin hienoa! Että iloinen yllätys tämäkin, vaikka jokseenkin klassinen teos silti on. (Onko se nyt syntiä?)
Runot ovat riisuttuja nyky-yhteiskunnasta - ne eivät sillä tavalla yhdisty materiaaliseen todellisuuteemme. Tekstissä on perinteisiä motiiveja: puu, uni ja kaupunki. Ylipäänsä vaikutelma on abstrakti ja hiottu, älyllinen ja matemaattinen. Raadissa huomioitiin teoksen konservatiivisuus ja turvallisuus, ja sitten muistutettiin etteivät ne välttämättä ole pahoja asioita! Nimi Yksin ja toisin kuvaa sisältöä ja sen kielellisyyttä sattuvasti.
Ilmeisesti arvovaltainen raatimme ei kuitenkaan pyrkinyt asettamaan kirjoja paremmuusjärjestykseen. En ainakaan muista. Lopputulos lienee siis seuraavankaltainen: oli ilo tutustua ehdokkaisiin - emme kuitenkaan tainneet varauksetta siirtyä minkään teoksen taakse! Moi!
