Matthew Gavin Frank: The Mad Feast

Meillä riviblogissa tykätään ruuasta. Niinpä lainasin joskus ammoisina aikoina Kaisa-kirjastosta Matthew Gavin Frankin teoksen The Mad Feast (2015). Siitä lähtien eli suunnilleen viime keväästä olen säilönyt kirjaa pöydälläni.

The Mad Feastin alaotsikkona on An Ecstatic Tour through America`s Food. Se on siis kirjallis-kulinaarinen road trip Jenkkeihin. Kirja on jaettu osiin maantieteellisen sijainnin perusteella: South, New England, Pacific West, ja niin edelleen. Näiden alla taas on osavaltioille omistettuja lukuja, mm. "Mississippi: Elegy for Arlo and Mississippi Mud Pie" ja "Colorado: At Altitude with the Denver Omelet". Jokainen luku koostuu kaunokirjallisesta tekstistä ja ruokaohjeesta, joka selviää jo luvun nimestä. Tekstissä kertoja pakinoi jotakin valittuun ruokaan liittyvää. Teksti on monikossa, kuvailevaa ja polveilevaa:

We bite with these mouths made stupid with spice, and our superior labial frenula - those sexy cords connecting the insides of our upper lips to our gums - shudder with the spice as is plucked, as if, in tearing the meat from the rib, our mouths - if not our hunger - are building some horrible new instrument: agitating the howl from the xylophone with a bow made of catgut, the mmmmmmmm from the dead pig with the dumbstruck tiles of our teeth. (385)

Kirjan ohjeet ovat kiinnostavia. Yhdysvaltain ruokakulttuuri on tietysti laaja ja suureksi osaksi Suomessa tuntematon. Aina välillä jotkin jenkkiruuat nousee täälläkin hiteiksi, kuten muutaman vuoden takainen leivontablogisuosikki whoopie pie, jolle on The Mad Feastissa omistettu Mainen luku. Monet ohjeista ovat kuitenkin sillä lailla amerikkalaisia, että niiden toteuttaminen on Suomessa vaikeaa: yhdessä ohjeessa käytetään tietyn merkin valmiskastiketta (226) (hyvin jenkkiä!) ja toisessa oregonilaista marionberryä, joka on sukua karhunvatukalle (257). Itse en ole ohjeita kovasti keräilevä taikka noudattava henkilö, mutta Mississippi Mud Pien ottaisin ylös, jos se ei olisi kaksi sivua pitkä. Sitä paitsi löytyy niitä internetistäkin, kai.

Mä tavallaan pidän kauhean paljon tällaisista ruokaa ja kulttuuria sekoittavista kirjoista. Käytännössä pidän kovin harvoista. The Mad Feastin kaunokirjallisesta annista en pitänyt, mutta ohjeet olivat kiinnostavia. Yritin kyllä lukea kirjaa usein ja luinkin, en tosin kokonaan. Kyllästyin joka kerta suurelliseen ja mässäilevään ja pitkälauseiseen kerrontaan. Bloggasin tästä kuitenkin, koska kirjan idea on mielestäni kiinnostava. Ehkä joku muu jaksaa lukeakin sen.



Matthew Gavin Frank: The Mad Feast
Liveright 2015


P.S. Jos jenkkiruoka kiinnostaa, niin kannattaa tsekata TasteSpotting. Tarjolla myös paljon muuta.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki

Joonas Konstig: Pyhä ruoka

Joonas Konstigin Pyhä ruoka (2016) kiinnosti mua monesta syystä. Olen lukenut Konstigin ruokakolumneja Hesarista ja perustellut sen lähipiirilleni lyttyyn eli kiinnosti mitä sillä muka on sanottavanaan. Ruoka kiinnostaa mua. Ehkä tärkeimpänä se, että romaanikirjailijat eivät tyypillisesti julkaise tämänkaltaisia teoksia. Minkäslainen teos se sitten on? Luulen, että se haluaisi olla tietokirja, mutta se ei ole tarpeeksi vakuuttava. Mietin, että voisko se olla essee, jos se vain ei olisi noin pitkä eli yli 300-sivuinen. Ei varmaan. Yritin katsoa kustantajan sivuilta, mutta kirjoja ei oltu jaettu mitenkään. Pyhä ruoka onkin elämäntaito-opas vai sopiskohan self-help -termi tähän paremmin. Se auttaa lukijaa syömään oikein ja parantamaan näin elämänlaatuaan.

Me ollaan Konstigin kanssa eri mieltä ruuasta ja aika monesta muustakin asiasta. Niinpä lukukokemuksesta muodostui hyvin epäileväinen. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, joka tuntui siltä, ettei siihen voi luottaa. Seuranani oli jatkuva epäilys. Jo teoksen koko nimi Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä? asettaa sen auktoriteetiksi, vaikka se yrittäneekin olla ironinen. Hyviksinä siinä esiintyvät muun muassa liha ja asiat, joita on syöty kauan aikaa. Pahiksia ovat sokeri ja teolliset kasvirasvat ja ravitsemustiede. Lyhyesti sanottuna ihmisen kannattaisi syödä monipuolista "aitoa" ruokaa, jota on käsitelty mahdollisimman vähän. Se tarkoittaa laadukasta lihaa, kasviksia ja täysjyväviljoja.

Luin muutaman bloggauksen kirjasta ja niissä se esitettiin juuri kohtuullisuuden äänenä. Myös Konstig tuntuu näkevän kirjansa ja ruokaideologiansa tällä tavoin. Kuitenkin kirjassa ensin lytätään asioita (uskomus eläinrasvan epäterveellisyydestä, uskomus sokerin ja valkoisen viljan harmittomuudesta, ravitsemustieteen tieteellisyys ja riippumattomuus) ja sitten lohdutetaan, että ei se mitään, kyllä kaikenlaista voi syödä, kun vain syö kohtuudella ja muistaa epäillä virallisia suosituksia. Tällainen retoriikka on ennemmin tuhoavaa kuin kohtuullista. Asioita liiotellaan: on esimerkiksi älyllisesti epärehellistä väittää, että kasvissyönnillä olisi suurempaa suhdetta kommunismiin tai kansallissosialismiin (s. 195). Pyhä ruoka on jalat maassa -asenteessaan myös huomattavan keskiluokkainen ja höpöidealistinen. Se suosittaa lihansyöntiä, mutta mieluusti itse metsästetyn tai ihanilla niityillä purojen välkkeessä kasvatetun lihan. Ihan kiva juttu. Suurin osa lihasta on kuitenkin tehotuotettua. Sivulla 200 huomautetaan, ettei laadukkaampi liha "joka kerta edes tarkoita" kalliimpaa, koska sisäelimet ja luulliset palat ovat melko edullisia. Se on totta. Neuvona se on silti sukua kehotukselle poimia marjoja metsästä, jos ei ole töitä tai rahaa. Se haiskahtaa keskiluokkaisen herkkusuun hurskastelulta. Myös ekologiset kysymykset ohitetaan.

Pyhä ruoka on vaikea kirja kommentoitavaksi, koska se kieltää suuren osan virallisesta ravintotietoudesta. Kritiikkini ei yletä teokseen: me olemme ravintokeskustelussa eri puolilla. Kirjassa on toki kiinnostavia aiheita, mutta epäluotettava fiilis nävertää niitä. Pidin kuitenkin kiinnostavana muun muassa ravitsemustieteen kehittymisen tarkastelua. Vierastan yleensä evolutiivisia selityksiä kuten aika keskiluokkaisen humanistinaisen kuuluukin. Sivulla 221 otetaan esiin toisen sisaruksen syndrooma, joka tarkoittaa sitä, että toisena syntynyt lapsi saa vähemmän ravintoa kohdussa kuin ensimmäinen ja niinpä siitä tulee rumempi ja kelvottomampi fysiikaltaan. Jostain syystä heikompilaatuinen ravinto vaikuttaa nimenomaan kasvoihin. Tosin myös naisen lantioon: Konstig esittää, että naisten lantio on nykyään alikehittynyt ja siksi synnyttämisestä on tullut vaikeaa. Ennen lapsikuolleisuus oli kyllä suurta, mutta synnyttäminen ihan iisiä (s. 224).

Kirjan viimeisessä osassa Mitä minä sitten söisin? annetaan ohjeita hyvään syömiseen. Kirjailija jakaa ruuan kolmeen kategoriaan: aito ruoka, jälkiruoka ja ruoankorvike. Hän listaa myös ruokia, joita voi syödä huoletta sekä kartettavia ruokia. Minulle jako näyttäytyy uskonnollisena. Kirjailija itsekin varmaan tiedostaa sen. Ilmeisesti jako liittyy karppaukseen. Joka tapauksessa se korostaa kirjailijankin alleviivaamaa ruuan sosiaalista luonnetta. Johan Raamatussakin luetellaan, mitä kaikkea sinun, ihmisen poika, on syötävä ja mistä kieltäydyttävä. Se korostaa myös Pyhän ruoan välillä uskonnolliselta tuntuvaa otetta.

Epäselväksi jää, miksi lukijan pitäisi uskoa juuri tämän kirjan totuuteen. Jos ravitsemustieteilijät ovat niin oman alansa vankeja, etteivät he osaa tarkastella vallitsevia totuuksia lainkaan kriittisesti, miksi Konstiginkaan siteeraamat tahot osaisivat. Tuntuu sitä paitsi hullulta perustella nykypäivänä lihansyöntiä terveydellä kun on tieteellisesti (niin, niin...) ilmeisen selvää, että suuri määrä lihaa on epäterveellistä. Googlasin myös termin "antiravinne". Hakusanalla löytää paljon paleoruokavaliosta ja esimerkiksi Olli Postin sivulle. Se ei ole uskottavaa. Toivoisinkin, että joku ravitsemuksesta minua enemmän tietävä, mutta ihan sitä valtavirtaa edustava tyyppi kirjoittaisi Pyhästä ruoasta. Kaikesta ruokaharrastuneisuudestani huolimatta mun tietämykseni ei nimittäin riitä kovin pitkälle.



Joonas Konstig: Pyhä ruoka
Kosmos 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*

- “Johannes Ekholmin Graafinen suunnittelu on uuden vuosituhannen rehellisin & puhuttelevin (meta)romaaani, jonka muotokieli toimii tehokkaasti usealla eri kerronnan ja merkityksen tasolla.”

- toisin sanoen Graafinen suunnittelu -kirjassa (romaanissa) jotain samaa: fiktion ja ei-fiktion suhde, uusi työ ja puheenaiheet

- nuorison ääni ja isän ääni eroavat, niinku nuortenkirjois (toim. huom. ruotsi!)

Mar. 21
- epätodellisen älyllistä ja samalla öö graafikkomaisen kaupunkilaista
- vaikeaa sietää "tässä ajassa"-puhetta, sekä epäuskottavaa että typerää
- sivu 61 samastuttava

[2016

luku 90
s. 106: onks tää joona karikatyyri vai ei? yleistys? mitä se yrittää kertoa? siteeraaks graafikot useinki schopenhaueria?


s. 119
- cos oetker ja apple: mitä se pitää sisällään? onks tällasia graafikkoja useitaki? plus kapitalismikritiikki

- tuo mieleen tiedostavat kyyniset pojat jotka mänspleinaa

- s. 221-222

s. 251
- nuortenkirjat! teinimäiset ahdistuspurkaukset ja inhottavat kahlitsevat aikuiset

s. 264
- vähän väsyttävää kun on jo tullu selväks et isän ja pojan projektit on ihan samikset
- isän karikatyyrimäisyys muistuttaa kuitenkin äidistäni: "kyllä taiteen nimissä voi käyttää omia kokemuksiaan ja..."

- aikalaiskuvauksena, dokumenttina



Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016

*lue Jasper Kaarnan arvostelu Rakkaus niinkusta Kritiikki-lehdestä (Syksy 2016)

Helmi Kekkonen: Vieraat

Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.

Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.

Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.

Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016

George Saunders: "Semplica-päiväkirjat"

Lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes-novellikokoelman. Syynä oli tietysti se, että mielikuvissani Saunders oli ehkä joku suosittu amerikkalainen, jonka kirja voisi olla hyvä tuntea ja sitä paitsi se voisi viihdyttää minua. Samasta syystä lainasin myöhemmin myös Jonathan Franzenin Vapauden.

Wikipedian mukaan Joulukuun kymmenes on Saundersin ainoa suomennettu teos. Sen novellit ovat vuosilta 1995-2012. Ne on alunperin julkaistu The New Yorkerissa ja Harper'sissa. Kirjailija on julkaissut kuusi* muutakin kaunokirjallista teosta. Ilahduttavasti ne ovat pienoisromaaneja ja novelleja eivätkä massiivista proosaa à la lukuromaani. Parnasso 3/16 sisältää Saundersin onnittelupuheen valmistuville opiskelijoille. Sen sekä novellikokoelman on suomentanut Markku Päkkilä.

Joulukuun kymmenes oli ihan semmoinen, miten sen nyt sanoisi, ihan kiva kokoelma. Olisin unohtanut sen jo, mutta kun "Semplica-päiväkirjat" oli hyvä novelli. Tai en mä tiedä mitä se oli, mutta se ilahdutti mua paljon. Novelli sijoittuu oletettavasti jonnekin päin tulevaisuuden Yhdysvaltoja. Siinä keski-ikäinen ja -luokkainen perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa. Kas näin:

(3. syyskuuta)

Kun nyt olen 40-vuotias, olen päättänyt aloittaa suurprojektin ja kirjoittaa joka päivä tähän uuteen mustaan vihkoon jonka ostin Toimisto Maailmasta. Jännittävää ajatella, että sivu/päivä tahdilla vuoden päästä kasassa on 365 sivua luettavaa lapsille ja lastenlapsille ja jopa lastenlastenlapsille, ihan kenelle tahansa, tervetuloa kaikki (!), siitä mitä elämä on/oli nyt oikeasti. (Saunders 2015, 101.)

Valitettavasti perheen naapurusto ja tuttavat ovat varakkaampia kuin he. Isä kertoo päiväkirjassa vaikeuksistaan: pitäisi ostaa tyttärelle posliinigepardi syntymäpäivälahjaksi vaikka luottoa ei ole, ei ole varaa viedä lapsia lomalle Eurooppaan toisin kuin muilla ja tietokonekin on "huippuhidas". Uudessakin Amerikassa ahkeruus on arvossaan:

Silti pitää taistella viimeiseen asti. Niin kuin isä. Kun äiti jätti isän, isä jatkoi töitä. Kun työt loppui, isä rupesi lehdenjakajaksi. Kun lehdenjako loppui, isä otti huonomman jakelureitin. Aikanaan isä sai paremman reitin takaisin. Kuollessaan isällä oli melkein yhtä hyvä työpaikka kuin aluksi. Huonomman jakelureitin aikana kertyneet velatkin oli melkein maksettu. (117.)

Tekstissä sekoittuvat varattomuuden häpeä ja tarve esitellä yhteisölle omaa kyvykkyyttään (joka saavutetaan omaisuudella). Kaikki tämä kumpuaa kuitenkin päiväkirjankirjoittajan pyrkimyksestä tarjota perheelleen vain parasta. Isän hyväntahtoisuus teki novellista kutkuttavan. Halutessaan voisi varmaan tulkita isän patologiseksi perheenkiusaajaksi ja mammonantavoittelijaksi tai ihan vaan humoristiseksi dorkaksi, mutta ei. Sehän on kiltti! Ilahduin myös merkkien käytöstä, erityisesti yhtäsuuruusmerkin.

Tulevaisuuden lukijoille tiedoksi, että tänä iltana kuolema painaa mieltä kovasti. Voiko olla totta? Että kuolen? Että Pam kuolee, että lapsetkin? Kauheaa. Miksi ihminen elää ja haluaa rakastaa, kun lorun loppu = kuolema? Armotonta. Julmaa. En tykkää. 

Muista: pitää yrittää kovemmin, joka asiassa, pitää yrittää olla parempi ihminen. (137.)

"Semplica-päiväkirjat"
George Saunders: Joulukuun kymmenes 
Siltala 2015, suom. Markku Päkkilä
alk. Tenth of December, 2013


*Wikipediassa viisi, Parnassossa kuusi

Saarikoski ja uusi Manner

Luin Helsingin Sanomista Paperi T:n post-alfa-runokokoelman arvion ja sen jälkeen Nyt.fi:n kummallisen ironisen fiilistelyn post-alfasta, Elmeri Terhon Muistaks ku jotain mut sit ei mitään -kokoelmasta ja niiden kirjoittajista. Tekstin alussa mainittiin myös Erkka Filanderin uusi Torso. Näitä ennen olin tietysti lukenut myös HS:n arvostelun Johannes Ekholmin Rakkaus niinku -romaanista. Sitten mun mieleeni tuli Miki Liukkonen ja Saarikoski, josta matka jatkui sujuvasti Pentti Saarikoskeen.

Tässä kohtaa ihmettelin jo, miksi nuori suomalainen mies on sukupolvensa ääni ja miksi "erityisesti nuorten miesten runous" on in. Miksi nuoria miehiä verrataan? Miksi miehiä verrataan? Miksei naisia verrata menneisiin runoilijoihin? Verrataanko? Miksei naisia verrata vaikka Eeva-Liisa Manneriin?

En tarkoita älyllistä vertaamista: "Kirjoittajan runot ovat mannermaisen tiiviitä." Tarkoitan sellaista "tässä on uusi Eeva-Liisa Manner" -puhetta. Tässä kohtaa ajatuksiani halusin kirjoittaa miehiä ihannoivasta kirjallisuus- ja kulttuurimaailmasta. Siinä maailmassa räppäri kirjoittaa miehisyyttä kelailevan runokokoelman, jonka 2500 kpl:n ensipainos myydään nopeasti loppuun. Hän hyötyy siitä, että on valkoinen mies valkoisten miesten maailmassa (ja musastaan).

No joo. Tottahan se on. Ongelmaksi muodostui kuitenkin Eeva-Liisa Manner ja Pentti Saarikoski. Suurimmaksi osaksi Saarikoskeen viitataan, koska se on helsinkiläisen ja suomalaisen taidemaailman myyttinen hahmo. Sillä ei ole tekemistä Saarikosken tekstien kanssa, vaan sen kanssa, että se ryyppäs ja paskoi housuihinsa, senkin tonttu. Moni tuntee Saarikosken maineen mutta ei hänen tekstejään.

Ryyppäsiköhän Eeva-Liisa Manner? Ei ehkä, ehkä oli niin kiire hoitaa lapsia ja keittää kahvia. Mieskirjailijoiden puolustukseksi on sanottava, että eipä muihin taideta viitata sillä tavalla kuin Pentti Saarikoskeen. "Uusi Haavikko! Nykypäivän Leino! 2010-luvun Kivi!" Jos näin joskus kuitenkin tapahtuu, yhtymäkohta on yleensä kirjoituksessa. Saarikosken juoppo nero -kultti taas nostaa Saarikosken ja sen, jota häneen verrataan, ihmeelliseksi miehen olemassaolon ja taiteen selittäjäksi.

Sitten voi vielä kysyä, että miksi miehistä luodaan tällaisia nerohahmoja eikä naisista? Lapsena ja teininä ajattelin, että pojat on coolimpia, koska ne nyt vain on, niin on tarkoitettu. Ei paljon kiinnostanu näpertää rusettien ja huulipunan kanssa. Onneksi ymmärsin pian, että ei!: jako ja järjestys ovat keinotekoiset.

Saarikoskeen verrataan, koska se oli juoppo nero mies.