Hollo ja Agricola

Kevät saa! Kiirettä on pitänyt. 

Kävin kuitenkin viime keskiviikkona eli 22. maaliskuuta Kallion kirjastossa tuijottamassa J. A. Hollo- ja Agricola-palkintojen ehdokkaiden julkistamista. Tapahtuman oli järjestänyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry (SKTL). Hollo-palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaalle tietokirjakäännökselle Agricola-palkinto taas menee kaunokirjakäännökselle.

J.A. Hollo -ehdokkaat ovat:

Pirkko Roinila Peter Wohllebenin teoksen Puiden salattu elämä suomennoksesta (Gummerus Kustannus)
Seppo Raudaskoski Steven Lee Myersin teoksen Uusi tsaari suomennoksesta (Bazar)
Tatu Henttonen Richard Sakwan teoksen Taistelu Ukrainasta suomennoksesta (Vastapaino)
Jaana Iso-Markku Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta (Bazar)

Ja Agricola -ehdokkaat:

• Helene Bützow Kazuo Ishiguron teoksen Haudattu jättiläinen suomennoksesta (Tammi) 
• Tuomas Kauko Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta (Like)
• Kristiina Lähde Peter Mickwitzin teoksen Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos) suomennoksesta ja toimittamisesta
• Riina Vuokko Mo Yanin teoksen Punainen durra suomennoksesta (Otava)

Mitäs sanottavaa näistä sitten on? Aivan ensimmäiseksi haluaisin mainita, että en ole vielä syönyt tänään mitään joten nälättää ja aivokaan ei välttämättä kulje. Toiseksi sen, että Riviblogissa me kannatamme Tatu Henttosen kääntämää Ukraina-kirjaa, koska se on paras. Ja muistakin syistä.

Kolmanneksi: mun mielestä on kiinnostavaa, kuinka lähtökielet erottavat Hollo- ja Agricola-palkinnot toisistaan. Toisin sanoen tietokirjoissa kielenä on kolmessa neljästä englanti. Ainoastaan Pirkko Roinila on kääntänyt Puiden salatun elämän muusta kielestä eli saksasta. Yuval Noval Harari taas on kirjoittanut kirjansa hepreaksi, mutta Iso-Markun käännös on tehty välikielen eli englannin kautta. 

Kaunokirjakäännökset on tehty kielistä englanti (Haudattu jättiläinen), islanti (Valaan suusta), ruotsi (Lyhytproosaa, se mikä avautuu) ja kiina (Punainen durra). Vilkaisin viime vuoden ehdokkaita ja niissäkin jako oli samankaltainen eli tietokirjat englannista ja kaunokirjat paljon monipuolisemmin. Julkistustilaisuudessa joku mainitsi, että esimerkiksi saksasta ja ranskasta ei kovin paljon tietokirjallisuutta käännetä. Tämä vaikuttaa tietysti tietokirjallisuuden hahmottamiseen: se nähdään anglo-amerikkalaisen maailman versiona. Niinpä käsitys siitä, millaista tietokirjallisuus on, kapenee.

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa kuulijoita siitä, että kääntäjille vois maksaa lisää liksaa. Esimerkiksi erään ehdokasteoksen kääntäjä käyttää seuraavaan suomennokseensa paljon apurahoja, mutta kustantaja ei ollut kovin kiinnostunut palkan maksamisesta. Sitten se elatus tulee suoraan niistä apurahoista. 

Ja vielä tietty se itsestäänselvyys, että luultavasti on parempaa käännöskirjallisuutta jos on parempaa työehtoa kääntäjälle. Ja parempi käännöskirjallisuus tarkoittaa toivottavasti myös parempaa kotimaista kirjallisuutta. Että jos kääntäjälle ei makseta niin päädytään kaikki lukemaan vain Tuntematonta sotilasta. Onneks mulla onkin se vielä lukematta, niin jotain uutta sitten kuitenki näköpiirissä.

Miten kirjat valikoituvat luettaviksi ja mitä sitten tapahtuu

Kirjastosta lainaaminen on tapa, jolla hankin luettavaa. Mä lainaan joskus vähän ja joskus paljon. Välillä niitä sitten kerääntyy pöydälle. Usein satumaisimmat ja sattumanvaraisimmat teokset on löytyneet Kaisa-kirjaston uutuushyllystä. Nykyään niin tosin käy entistä harvemmin, koska yliopisto säästää ja uutuushyllyt kutistuivat. Onneksi kaupunginkirjastokin panee kirjoja esille. Siellä tosin uutuushylly ei ole niin hyvä vaan ihan ne peruskirjojensäilytyshyllyt, joissa joitakin kirjoja on käännetty esille.

Selitän mieltymystäni jotakuinkin näin: maailmassa on liikaa hyviä teoksia, että niitä ehtisi kukaan lukemaan, joten on parempia lukea niitä, joita sattuu löytämään. Tosta lauseesta ei ehkä kannata huoneentaulua tehdä, mutta ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On mukavaa törmätä johonkin teokseen sattumalta ja päättää heti lukea se. Mä tunnen esimerkiksi vetoa kummallisiin klassikoihin. Lainasin Kaisan uutuushyllystä Alfred Jarryn Tohtori Faustroll: Johdatus patafysiikkaan-teoksen (1898 ja 1899/2016), joka on kai ihan hauska, mutta tuntuu, että mm. melkein kaikki siitä aikalaisviittailusta menee ihan ohi. Se ei liene ihme, Jarry oli absurdi hassuttelija 1800 - 1900-lukujen vaihteessa. Luultavasti en olisi muistanut lainata teosta ilman uutuushyllyn apua.

Myös esimerkiksi runokirjoja mä helposti keräilen ja sit selaan ja sit unohdan. Kirjallinen innostukseni on välillä hyvin lyhytjänteistä ja keskittyy enemmän johonki hyvään fiilikseen siitä teoksesta kuin ihan tekstiin. Mulla onkin lainassa runoilija Gertrude Steinin Stanzas in Meditation (1956/2010), mut siitä mä en tajua mitään, Henriikka Tavin Kaksitoista (2016) (ollut vaikka kuinka kauan), Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän (2016), Jouni Inkalan Nähty. Elämä (2017), Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset (2017) ja Aura Nurmen Villieläimiä (2016). On noissa kasoissa muitakin, mutta ne eivät ole kirjastosta. Mä en oikeasti lue näin kiltisti runoja. Tosin nyt mä yritän.

Katselen tässä samalla lainojani ja huomasin, että lainasin ehkä viime tai toissa viikolla Antti Salmisen kirjan Kokeellisuudesta: Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015). Sen mä ajattelin ihan lukea. Sehän on suomeksikin! Ja uusi! Jos joskus lainaan tietokirjoja niin nekin tahtoo jäädä vain osittain luetuiksi. En ole tosin kovasti viime aikoina lainannutkaan.

Romaanit on helpoimpia. Mä oon semmonen romaanityttö, niinku kaikki. Tuntuis, että siinä maastossa osaa suunnistaa, kun niitä nyt on tullut luettua. Tietysti novelleja kans, mutta niitä luen nykyään harvemmin. Romaaneissakin mulla on tapana tarttua kaikkeen jännittävään niin että en meinaa sitten jaksaa lukea niitä. En usein kehtaa lukea ihan vain nautinnoksi/kuvittelen saavani kiksejä jostain nerokkaista taidepaloista. On hankalaa, kun on ehkä lukenut sen verran paljon, että tietää liikaa ja se nautinto aina vesittyy. Haluaisin lukea mukaansatempaavaa proosaa, mutta oon itse tiellä. Nyt olen kuitenkin lukenut Doris Lessingin Väkivallan lapset/Children of Violence-sarjaa (julkaistu alunperin 1952 - 1969). Se on mukavaa ja rentouttavaa ja taidokasta. Suosittelen sitä alkukielisenä. Luin nimittäin ekan osan suomeksi ja se oli hämmentävää ja ehkä epämiellyttävää, tosin kivan nopeaa.

Joskus lainaan hyllystäkin, kuten Lessingin kirjojen tapauksessa. Viime viikolla lainasin sattumalta, kun tein töitä japanilaisten kirjojen vieressä, kirjan japanilaisia kansansatuja. Mulla on salainen ihastus kansansatuihin. Sitten on vielä yksi tapa lukea kirjoja (tai kaksi: myös äiti joskus roudaa mulle jotain): sänkyni toiselta laidalta siirtyy usein uusia kotimaisia romaaneja mun puolelle. Jos tätä osmoottista menetelmää ei esiintyisi niin lukisin sellaisia paljon vähemmän. Nyt vuoroaan odottaa Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017).

Totta kai ihan ensimmäinen rajaus lukemisen valitsemisessa on silti se, mikä mua kiinnostaa. En siis lue ihan kaikkea uutuushyllystä löytämääni ja luen myös kaikkea muuta. Olen kuitenkin varmaan yli vuosikymmenen noudattanut eriasteisia sattumanvaraisuushommia kirjojen valinnassa. Tähän postaukseen saa sitten kommentoida, jos haluaa jakaa omat valikoimistapansa minun ja internetin kanssa.

Matthew Gavin Frank: The Mad Feast

Meillä riviblogissa tykätään ruuasta. Niinpä lainasin joskus ammoisina aikoina Kaisa-kirjastosta Matthew Gavin Frankin teoksen The Mad Feast (2015). Siitä lähtien eli suunnilleen viime keväästä olen säilönyt kirjaa pöydälläni.

The Mad Feastin alaotsikkona on An Ecstatic Tour through America`s Food. Se on siis kirjallis-kulinaarinen road trip Jenkkeihin. Kirja on jaettu osiin maantieteellisen sijainnin perusteella: South, New England, Pacific West, ja niin edelleen. Näiden alla taas on osavaltioille omistettuja lukuja, mm. "Mississippi: Elegy for Arlo and Mississippi Mud Pie" ja "Colorado: At Altitude with the Denver Omelet". Jokainen luku koostuu kaunokirjallisesta tekstistä ja ruokaohjeesta, joka selviää jo luvun nimestä. Tekstissä kertoja pakinoi jotakin valittuun ruokaan liittyvää. Teksti on monikossa, kuvailevaa ja polveilevaa:

We bite with these mouths made stupid with spice, and our superior labial frenula - those sexy cords connecting the insides of our upper lips to our gums - shudder with the spice as is plucked, as if, in tearing the meat from the rib, our mouths - if not our hunger - are building some horrible new instrument: agitating the howl from the xylophone with a bow made of catgut, the mmmmmmmm from the dead pig with the dumbstruck tiles of our teeth. (385)

Kirjan ohjeet ovat kiinnostavia. Yhdysvaltain ruokakulttuuri on tietysti laaja ja suureksi osaksi Suomessa tuntematon. Aina välillä jotkin jenkkiruuat nousee täälläkin hiteiksi, kuten muutaman vuoden takainen leivontablogisuosikki whoopie pie, jolle on The Mad Feastissa omistettu Mainen luku. Monet ohjeista ovat kuitenkin sillä lailla amerikkalaisia, että niiden toteuttaminen on Suomessa vaikeaa: yhdessä ohjeessa käytetään tietyn merkin valmiskastiketta (226) (hyvin jenkkiä!) ja toisessa oregonilaista marionberryä, joka on sukua karhunvatukalle (257). Itse en ole ohjeita kovasti keräilevä taikka noudattava henkilö, mutta Mississippi Mud Pien ottaisin ylös, jos se ei olisi kaksi sivua pitkä. Sitä paitsi löytyy niitä internetistäkin, kai.

Mä tavallaan pidän kauhean paljon tällaisista ruokaa ja kulttuuria sekoittavista kirjoista. Käytännössä pidän kovin harvoista. The Mad Feastin kaunokirjallisesta annista en pitänyt, mutta ohjeet olivat kiinnostavia. Yritin kyllä lukea kirjaa usein ja luinkin, en tosin kokonaan. Kyllästyin joka kerta suurelliseen ja mässäilevään ja pitkälauseiseen kerrontaan. Bloggasin tästä kuitenkin, koska kirjan idea on mielestäni kiinnostava. Ehkä joku muu jaksaa lukeakin sen.



Matthew Gavin Frank: The Mad Feast
Liveright 2015


P.S. Jos jenkkiruoka kiinnostaa, niin kannattaa tsekata TasteSpotting. Tarjolla myös paljon muuta.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki

Joonas Konstig: Pyhä ruoka

Joonas Konstigin Pyhä ruoka (2016) kiinnosti mua monesta syystä. Olen lukenut Konstigin ruokakolumneja Hesarista ja perustellut sen lähipiirilleni lyttyyn eli kiinnosti mitä sillä muka on sanottavanaan. Ruoka kiinnostaa mua. Ehkä tärkeimpänä se, että romaanikirjailijat eivät tyypillisesti julkaise tämänkaltaisia teoksia. Minkäslainen teos se sitten on? Luulen, että se haluaisi olla tietokirja, mutta se ei ole tarpeeksi vakuuttava. Mietin, että voisko se olla essee, jos se vain ei olisi noin pitkä eli yli 300-sivuinen. Ei varmaan. Yritin katsoa kustantajan sivuilta, mutta kirjoja ei oltu jaettu mitenkään. Pyhä ruoka onkin elämäntaito-opas vai sopiskohan self-help -termi tähän paremmin. Se auttaa lukijaa syömään oikein ja parantamaan näin elämänlaatuaan.

Me ollaan Konstigin kanssa eri mieltä ruuasta ja aika monesta muustakin asiasta. Niinpä lukukokemuksesta muodostui hyvin epäileväinen. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, joka tuntui siltä, ettei siihen voi luottaa. Seuranani oli jatkuva epäilys. Jo teoksen koko nimi Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä? asettaa sen auktoriteetiksi, vaikka se yrittäneekin olla ironinen. Hyviksinä siinä esiintyvät muun muassa liha ja asiat, joita on syöty kauan aikaa. Pahiksia ovat sokeri ja teolliset kasvirasvat ja ravitsemustiede. Lyhyesti sanottuna ihmisen kannattaisi syödä monipuolista "aitoa" ruokaa, jota on käsitelty mahdollisimman vähän. Se tarkoittaa laadukasta lihaa, kasviksia ja täysjyväviljoja.

Luin muutaman bloggauksen kirjasta ja niissä se esitettiin juuri kohtuullisuuden äänenä. Myös Konstig tuntuu näkevän kirjansa ja ruokaideologiansa tällä tavoin. Kuitenkin kirjassa ensin lytätään asioita (uskomus eläinrasvan epäterveellisyydestä, uskomus sokerin ja valkoisen viljan harmittomuudesta, ravitsemustieteen tieteellisyys ja riippumattomuus) ja sitten lohdutetaan, että ei se mitään, kyllä kaikenlaista voi syödä, kun vain syö kohtuudella ja muistaa epäillä virallisia suosituksia. Tällainen retoriikka on ennemmin tuhoavaa kuin kohtuullista. Asioita liiotellaan: on esimerkiksi älyllisesti epärehellistä väittää, että kasvissyönnillä olisi suurempaa suhdetta kommunismiin tai kansallissosialismiin (s. 195). Pyhä ruoka on jalat maassa -asenteessaan myös huomattavan keskiluokkainen ja höpöidealistinen. Se suosittaa lihansyöntiä, mutta mieluusti itse metsästetyn tai ihanilla niityillä purojen välkkeessä kasvatetun lihan. Ihan kiva juttu. Suurin osa lihasta on kuitenkin tehotuotettua. Sivulla 200 huomautetaan, ettei laadukkaampi liha "joka kerta edes tarkoita" kalliimpaa, koska sisäelimet ja luulliset palat ovat melko edullisia. Se on totta. Neuvona se on silti sukua kehotukselle poimia marjoja metsästä, jos ei ole töitä tai rahaa. Se haiskahtaa keskiluokkaisen herkkusuun hurskastelulta. Myös ekologiset kysymykset ohitetaan.

Pyhä ruoka on vaikea kirja kommentoitavaksi, koska se kieltää suuren osan virallisesta ravintotietoudesta. Kritiikkini ei yletä teokseen: me olemme ravintokeskustelussa eri puolilla. Kirjassa on toki kiinnostavia aiheita, mutta epäluotettava fiilis nävertää niitä. Pidin kuitenkin kiinnostavana muun muassa ravitsemustieteen kehittymisen tarkastelua. Vierastan yleensä evolutiivisia selityksiä kuten aika keskiluokkaisen humanistinaisen kuuluukin. Sivulla 221 otetaan esiin toisen sisaruksen syndrooma, joka tarkoittaa sitä, että toisena syntynyt lapsi saa vähemmän ravintoa kohdussa kuin ensimmäinen ja niinpä siitä tulee rumempi ja kelvottomampi fysiikaltaan. Jostain syystä heikompilaatuinen ravinto vaikuttaa nimenomaan kasvoihin. Tosin myös naisen lantioon: Konstig esittää, että naisten lantio on nykyään alikehittynyt ja siksi synnyttämisestä on tullut vaikeaa. Ennen lapsikuolleisuus oli kyllä suurta, mutta synnyttäminen ihan iisiä (s. 224).

Kirjan viimeisessä osassa Mitä minä sitten söisin? annetaan ohjeita hyvään syömiseen. Kirjailija jakaa ruuan kolmeen kategoriaan: aito ruoka, jälkiruoka ja ruoankorvike. Hän listaa myös ruokia, joita voi syödä huoletta sekä kartettavia ruokia. Minulle jako näyttäytyy uskonnollisena. Kirjailija itsekin varmaan tiedostaa sen. Ilmeisesti jako liittyy karppaukseen. Joka tapauksessa se korostaa kirjailijankin alleviivaamaa ruuan sosiaalista luonnetta. Johan Raamatussakin luetellaan, mitä kaikkea sinun, ihmisen poika, on syötävä ja mistä kieltäydyttävä. Se korostaa myös Pyhän ruoan välillä uskonnolliselta tuntuvaa otetta.

Epäselväksi jää, miksi lukijan pitäisi uskoa juuri tämän kirjan totuuteen. Jos ravitsemustieteilijät ovat niin oman alansa vankeja, etteivät he osaa tarkastella vallitsevia totuuksia lainkaan kriittisesti, miksi Konstiginkaan siteeraamat tahot osaisivat. Tuntuu sitä paitsi hullulta perustella nykypäivänä lihansyöntiä terveydellä kun on tieteellisesti (niin, niin...) ilmeisen selvää, että suuri määrä lihaa on epäterveellistä. Googlasin myös termin "antiravinne". Hakusanalla löytää paljon paleoruokavaliosta ja esimerkiksi Olli Postin sivulle. Se ei ole uskottavaa. Toivoisinkin, että joku ravitsemuksesta minua enemmän tietävä, mutta ihan sitä valtavirtaa edustava tyyppi kirjoittaisi Pyhästä ruoasta. Kaikesta ruokaharrastuneisuudestani huolimatta mun tietämykseni ei nimittäin riitä kovin pitkälle.



Joonas Konstig: Pyhä ruoka
Kosmos 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*

- “Johannes Ekholmin Graafinen suunnittelu on uuden vuosituhannen rehellisin & puhuttelevin (meta)romaaani, jonka muotokieli toimii tehokkaasti usealla eri kerronnan ja merkityksen tasolla.”

- toisin sanoen Graafinen suunnittelu -kirjassa (romaanissa) jotain samaa: fiktion ja ei-fiktion suhde, uusi työ ja puheenaiheet

- nuorison ääni ja isän ääni eroavat, niinku nuortenkirjois (toim. huom. ruotsi!)

Mar. 21
- epätodellisen älyllistä ja samalla öö graafikkomaisen kaupunkilaista
- vaikeaa sietää "tässä ajassa"-puhetta, sekä epäuskottavaa että typerää
- sivu 61 samastuttava

[2016

luku 90
s. 106: onks tää joona karikatyyri vai ei? yleistys? mitä se yrittää kertoa? siteeraaks graafikot useinki schopenhaueria?


s. 119
- cos oetker ja apple: mitä se pitää sisällään? onks tällasia graafikkoja useitaki? plus kapitalismikritiikki

- tuo mieleen tiedostavat kyyniset pojat jotka mänspleinaa

- s. 221-222

s. 251
- nuortenkirjat! teinimäiset ahdistuspurkaukset ja inhottavat kahlitsevat aikuiset

s. 264
- vähän väsyttävää kun on jo tullu selväks et isän ja pojan projektit on ihan samikset
- isän karikatyyrimäisyys muistuttaa kuitenkin äidistäni: "kyllä taiteen nimissä voi käyttää omia kokemuksiaan ja..."

- aikalaiskuvauksena, dokumenttina



Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016

*lue Jasper Kaarnan arvostelu Rakkaus niinkusta Kritiikki-lehdestä (Syksy 2016)

Helmi Kekkonen: Vieraat

Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.

Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.

Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.

Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016