Olen ollut syksyn vaihdossa Englannissa. Palautin kaikki kouluduunit keskiviikkona, ja nyt oon vähän tsiigaillut mun kässäriä. Teen sen valmiiksi täällä ja palaan Suomeen maaliskuussa, kun lumi on alkanut sulaa. Kulttuurivihkot julkaisee mun runokokoelman huhtikuussa. Sen nimi on Aurinkotuoli ja siinä ollaan rannalla ja kotona ja baarissa ja ryhmäliikuntatunnilla. Mua jännittää, että lukeekohan sitä kukaan.
Yliopisto-opiskelu Suomen ulkopuolella on ollut avartavaa. Oon vaikuttunut muun muassa siitä, että esseistä ym. tehtävistä saa palautetta, että jengi ihan oikeasti kai käy opetushenkilökunnan puheilla (siihen kannustetaan!) ja että duunit palautetaan nimettöminä. Tää mun vaikuttuminen on sävyltään jotenkin surullista. Miksei Helsingissä ole näin? (Voi ollakin esim kirjallisuustieteen ulkopuolella jossakin.)
Miksei töitä palauttaessa käytetä pelkkää opiskelijanumeroa? Ei se varmasti kaikkia arvosteluun liittyviä ongelmia poista, mutta häivyttänee ainakin jonkin verran esimerkiksi sukupuolen vaikutusta. Tätä tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa.
Mä sain mun kahdesta lyhyestä kirjallisesta tehtävästi ihan surkeet pisteet ja paskat palautteet. Se oli ja on masentavaa. Toisaalta sain viime keväänä Helsingissä yhdestä luentopäiväkirjasta kolmosen, ja koska en saanut siitä palautetta, en tiedä miksi en saanut vaikka nelosta. En oppinut mitään! En tiedä miksi olen huono! Palaute voi edesauttaa oppimista. (Sitä ilmeisesti olisi mahdollista Helsingissäkin saada jos kysyisi sen perään. En ole koskaan kehdannut kun nolottaa. Kun pääsykokeen jälkeen olisi voinut soittaa ja kysyä, että mikä niissä vastauksissa taas mätti etten yhäkään päässyt sisään, aloin itkeä jo ajatuksesta.)
Olen käynyt kerran Helsingissä ja kerran Leicesterissä luennoitsijan vastaanotolla. Helsingissä oon opiskellut jo ihan kunnioitettavan vuosimäärän, ja Leicesterissä neljä kuukautta. Kummatkin käynnit oli pakollisia: piti käydä kuuntelemassa tuomio kandista ja ottamassa vastaan palautetta runokurssin runoista. Tapaamiset oli siis hieman eri kaliiberia. Kaiken lisäksi täällä jopa mulle tulee sellainen olo, että jaaha, voisinkin käydä rupattelemassa professorin kanssa. Henkilökunta moikkaakin!
En tiedä, paljonko tästä miellyttävästä, kannustavasta ja ymmärtävästä ilmapiiristä johtuu siitä, että yliopisto on sulkeutuneempi kuin Suomessa. Harvoja ja valittuja kohdellaan hyvin. En oikeasti edes tiedä, onko tässä nyt jotain harvuuden ja valittuuden eroa verrattuna Suomeen. Tai ehkä kyse on siitä 9000 punnasta per vuosi, minkä tämä lysti maksaa? Jännä kokemus yhteisön sisäisestä tasa-arvoisuudesta, silti.
Leicesterissä oon myös havainnoinut omaa hyväosaisuuttani. Luultavasti moniin vaihtareihin (ja niiden vanhempiin) verrattuna oon aika persaukinen, enkä tiedä miten £9000 lukukausimaksu olisi vaikuttanut mun päätymiseen yliopistoon, kun se oli nytkin aika horjuvaa. Kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rippeet mahdollistaa mulle lähdön ulkomaille ilman mainittavaa varallisuutta. Ehkä tärkeämpänä ne mahdollistaa mulle yliopistosivistyksen ilman selkeää ammattia, siitäkin huolimatta että oon yli 30 eikä mulla ole rikasta sukua. Ei näillä muilla opiskelijoilla ole varaa tehdä tätä kuin muutama vuosi, ja sitten ne menee töihin, että ne voi maksaa velkansa. Luultavasti ne, jotka menis 27-vuotiaana yliopistoon, ei mene sinne, vaan tekevät sitä mihin päätyivät aiemmin.
Huomenna mä lähden lomalle Manchesteriin. Täältä tullaan Manchester tart, manchesterkavaj, ja varmaan joku joki!
