Matias Riikonen: Suuri fuuga

Minulta kysyttiin viikko sitten, olenko lukenut jotain kiinnostavaa taikka hyvää kirjaa viime aikoina. Vastasin, että Haasjoen Planeetta (Otava 2016), Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) ja romaaneista kai sitten Riikosen Suuri fuuga (Aula & Co 2017). Olen lukenut Matias Riikosen Nelisiipisen lokin (Gummerus 2011) joskus kenties vuonna 2012. Muistan, että siinä oli yksi hyvä lause solmuun menevistä lumihiutaleista. Muuten en ollut vaikuttunut. Tyyli muistutti kai liikaa itsestäni esim. teininä. Mutta siitä lauseesta tykkäsin!

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Suuri fuuga "lainaa muotonsa Ludwig van Beethovenin Grosse Fugesta". Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle. Siellä on sateista ja henkilöhahmoilla on aika paljon ikävää. Hahmot ovat hassuja: karhuksi pukeutuva ex-lääkisopiskelija ja sen mummo, internetdominalle alistuva perheenisä, vanhaa suomea käyttävä haiseva poika ja niin edelleen.

Kirja fokalisoituu eri henkilöiden kautta. Koska olen pönttö, en tajunnut kuin vasta huomautettaessa, että merkinnät (esim. V. I. / V. II. / AV. / S.) viittaavat soittimiin. Näin siis henkilöhahmot esitetään ääninä teoksen kokonaisuudessa. Klassisen musiikin tuntemukseni on huonoa, joten en osaa arvioida tätä puolta erityisemmin. Vasta lopussa hiffasin, että joo kyllä rakenne varmaan toistaa fuugan rakennetta, kun kaikki meni sekoiluksi, jolle ei ollut muuta selitystä. Kirjan eri äänet myös erottuvat sen verran hyvin toisistaan, ettei minun tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä kirjaimet tarkoittavat. Taitavaa tekstiä siis.

Kenties eniten romaanissa pidin sen eräänlaisesta karttamaisuudesta. Se tuntui kattavan pienen ja keinotekoisesti rajatun alueen. Kuvittelin päässäni munuaisen muotoisen läiskän, jolla kaikki tyypit harhailee. Teoksen maantieteessä oli jotakin epäuskottavaa. Kartan sisällä ne tyypit sitten käpertyivät nukkumaan ja hyökkäsivät vaimonsa kimppuun ja haikailivat pikkutyttöjen perään. Se on kiinnostavaa.

Pidän friikkien täyttämää hahmogalleriaa lähtökohtaisesti raskaana. Helposti siitä tulee osoittelevaa hassuilua. Suuri fuuga selvisi tästä kuopasta varsin hyvin, vaikka kyllä jotkut hahmot välillä ärsytti ilmiselvällä erikoisuudellaan ja esimerkiksi valveunikuvioiden pointti jäi hieman pimentoon. Toisaalta monin paikoin tyyppien kummallisuutta oli hyödynnetty hyvin ja lempeästi. Pidin erityisesti karhuasuisesta miehestä ja haisevasta pojasta. Ne ovat hahmoina suurempia kuin kummallisuutensa. Karhu on epämiellyttävä ja rakkaudenkaipuinen ja saa kiksejä esimurrosikäisistä tytöistä. Haiseva poika taas, no, haisee, ja on epävarma ja käyttää vanhaa kieltä ja tykkäsin ehkä kaikkein eniten siitä että se pelaa CS:ää sen veljen kanssa. Ehkä siinä oli jokin rehellinen nykypäivän tuulahdus.

Friikkien lisäksi vierastan itseasiassa myös sitä, että käytetään korkeakulttuuria korkeakulttuurissa eli Beethovenia romaanissa, mutta minkäs teet. Riikonen on tehnyt sen taiten, luulisin. Arvostankin Suuren fuugan yritystä muodon tasolla. Myös henkilöhahmot osoittautuvat muuksikin kuin friikeiksi. Tätä tekstiä on nyt jotenkin muka vaikea lopettaa, joten sanon: hyvä homma, keep up the good work. Hesariki tykkäs.

Suurella fuugalla on myös teoskaveri, Kiertorata (Aula & CO 2017). Se julkaistiin yhtä aikaa romaanin kanssa. En itse ole sitä lukenut, mutta valistunut lukija lukee myös sen ja tulee entistä valistuneemmaksi.



Matias Riikonen: Suuri fuuga
Aula & CO 2017

Jyrki Vainonen: Askelia

Sain lahjaksi Jyrki Vainosen Askelia - kirjoituksia kävelemisestä -esseekokoelman (Basam Books 2014). Tai siis mulle niin kuin lainattiin se lahjaksi kirjastosta. Se täytyy palauttaa vielä, mikä on ihan hyvä. Olin kertonut viehätyksestäni kirjoihin, joissa on valmiita kävelyretkiä kaupungissa ja vähemmän kaupungissa eli eräänlaisiin urbaaneihin patikkaoppaisiin. En tiedä julkaistaanko sellaisia Suomessa, mutta olen tavannut niitä ainakin englanniksi ja ranskaksi. Muistelen lämmöllä kävelykirjaa Pariisista, jonka retket esittelivät jäänteitä kaupungista ennen Haussmannin uudistuksia. Ainoatakaan kävelyretkeä en ole kyllä minkään kirjan mukaan tehnyt.

Mua viehättää ajatus matkasta, jonka aikana käveltäis vain ympäriinsä. Mielikuva on pyhiinvaellusmainen. Idea on olla vahvasti juuri siinä maisemassa, jossa sattuu olemaan. Se vois tapahtua Keski-Euroopassa tai haaveilen myös vaikka Skotlannista. Sitten alan ajatella busseja, joilla pääsee seuraavan kylään, kun ei enää huvita.

Vainosen Askelia puhuu samantyyppisen läsnäolon puolesta. Viehätyn, ja viehätyin, paikkojen kuvailusta ja niiden tunnusta ja arvostamisesta. Kirjailija ja minä pidämme joistakin samoista asioista: ainakin Irlannista ja hautausmaista ja romanttisesta luonnosta. Teksti "Kävelyllä Dublinissa" oli kenties suosikkini. Se tosin johtui puhtaasti Dublinista, ei niinkään tekstistä. Näiden lisäksi teksteissä käsiteltiin muun muassa puutarhoita, Pyynikkiä ja lukemista kävelemisenä.

Jos en nyt kirjoittaisi tästä kokoelmasta, unohtaisin sen varmaan pian, ellen olisi jo unohtanut. Ensin se toimi hauskana makupalana, mutta mitä pidemmälle kirjan 138:ssa sivussa etenin, sitä enemmän se ärsytti. Vaikka nimittäin olen Irlannin ja hautausmaiden ja luontoromantiikan ystävä, en pitänyt lainkaan Vainosen romanttisesta kielestä. Se tuntui löperöltä ja tyhjänpäiväiseltä. Sanavalinnat olivat liian mahtipontisia: "Lukija saa, kuin konsanaan Lönnrotin kanssamatkustavainen, tietoa monista kansatieteellisistä seikoista, kuten pellavan valmistuksesta, pikkukaupungin katujen kunnosta, naimatavoista (...)" (102) tai "Kun tuolle aukiolle seisahtui sopivassa mielentilassa, historiasta singahteli mieleen dramaattisia tapahtumia, järkyttäviä ihmiskohtaloita (...)" (46).

Toisaalta kirja ei ole huonosti kirjoitettu, vaikka minä en siitä pitänytkään. Sen runsas tunteellisuus on jollain tavalla horjumatonta. Siinä se tönöttää komeana kuin vanha mänty mun mielipiteistäni huolimatta. Vähän tekee siis vilpittömästi mieli toivottaa kirjalle onnea sille valitulla tiellä.



Jyrki Vainonen: Askelia
Basam Books 2014

Hollo ja Agricola

Kevät saa! Kiirettä on pitänyt. 

Kävin kuitenkin viime keskiviikkona eli 22. maaliskuuta Kallion kirjastossa tuijottamassa J. A. Hollo- ja Agricola-palkintojen ehdokkaiden julkistamista. Tapahtuman oli järjestänyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry (SKTL). Hollo-palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaalle tietokirjakäännökselle Agricola-palkinto taas menee kaunokirjakäännökselle.

J.A. Hollo -ehdokkaat ovat:

Pirkko Roinila Peter Wohllebenin teoksen Puiden salattu elämä suomennoksesta (Gummerus Kustannus)
Seppo Raudaskoski Steven Lee Myersin teoksen Uusi tsaari suomennoksesta (Bazar)
Tatu Henttonen Richard Sakwan teoksen Taistelu Ukrainasta suomennoksesta (Vastapaino)
Jaana Iso-Markku Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta (Bazar)

Ja Agricola -ehdokkaat:

• Helene Bützow Kazuo Ishiguron teoksen Haudattu jättiläinen suomennoksesta (Tammi) 
• Tuomas Kauko Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta (Like)
• Kristiina Lähde Peter Mickwitzin teoksen Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos) suomennoksesta ja toimittamisesta
• Riina Vuokko Mo Yanin teoksen Punainen durra suomennoksesta (Otava)

Mitäs sanottavaa näistä sitten on? Aivan ensimmäiseksi haluaisin mainita, että en ole vielä syönyt tänään mitään joten nälättää ja aivokaan ei välttämättä kulje. Toiseksi sen, että Riviblogissa me kannatamme Tatu Henttosen kääntämää Ukraina-kirjaa, koska se on paras. Ja muistakin syistä.

Kolmanneksi: mun mielestä on kiinnostavaa, kuinka lähtökielet erottavat Hollo- ja Agricola-palkinnot toisistaan. Toisin sanoen tietokirjoissa kielenä on kolmessa neljästä englanti. Ainoastaan Pirkko Roinila on kääntänyt Puiden salatun elämän muusta kielestä eli saksasta. Yuval Noval Harari taas on kirjoittanut kirjansa hepreaksi, mutta Iso-Markun käännös on tehty välikielen eli englannin kautta. 

Kaunokirjakäännökset on tehty kielistä englanti (Haudattu jättiläinen), islanti (Valaan suusta), ruotsi (Lyhytproosaa, se mikä avautuu) ja kiina (Punainen durra). Vilkaisin viime vuoden ehdokkaita ja niissäkin jako oli samankaltainen eli tietokirjat englannista ja kaunokirjat paljon monipuolisemmin. Julkistustilaisuudessa joku mainitsi, että esimerkiksi saksasta ja ranskasta ei kovin paljon tietokirjallisuutta käännetä. Tämä vaikuttaa tietysti tietokirjallisuuden hahmottamiseen: se nähdään anglo-amerikkalaisen maailman versiona. Niinpä käsitys siitä, millaista tietokirjallisuus on, kapenee.

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa kuulijoita siitä, että kääntäjille vois maksaa lisää liksaa. Esimerkiksi erään ehdokasteoksen kääntäjä käyttää seuraavaan suomennokseensa paljon apurahoja, mutta kustantaja ei ollut kovin kiinnostunut palkan maksamisesta. Sitten se elatus tulee suoraan niistä apurahoista. 

Ja vielä tietty se itsestäänselvyys, että luultavasti on parempaa käännöskirjallisuutta jos on parempaa työehtoa kääntäjälle. Ja parempi käännöskirjallisuus tarkoittaa toivottavasti myös parempaa kotimaista kirjallisuutta. Että jos kääntäjälle ei makseta niin päädytään kaikki lukemaan vain Tuntematonta sotilasta. Onneks mulla onkin se vielä lukematta, niin jotain uutta sitten kuitenki näköpiirissä.

Miten kirjat valikoituvat luettaviksi ja mitä sitten tapahtuu

Kirjastosta lainaaminen on tapa, jolla hankin luettavaa. Mä lainaan joskus vähän ja joskus paljon. Välillä niitä sitten kerääntyy pöydälle. Usein satumaisimmat ja sattumanvaraisimmat teokset on löytyneet Kaisa-kirjaston uutuushyllystä. Nykyään niin tosin käy entistä harvemmin, koska yliopisto säästää ja uutuushyllyt kutistuivat. Onneksi kaupunginkirjastokin panee kirjoja esille. Siellä tosin uutuushylly ei ole niin hyvä vaan ihan ne peruskirjojensäilytyshyllyt, joissa joitakin kirjoja on käännetty esille.

Selitän mieltymystäni jotakuinkin näin: maailmassa on liikaa hyviä teoksia, että niitä ehtisi kukaan lukemaan, joten on parempia lukea niitä, joita sattuu löytämään. Tosta lauseesta ei ehkä kannata huoneentaulua tehdä, mutta ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On mukavaa törmätä johonkin teokseen sattumalta ja päättää heti lukea se. Mä tunnen esimerkiksi vetoa kummallisiin klassikoihin. Lainasin Kaisan uutuushyllystä Alfred Jarryn Tohtori Faustroll: Johdatus patafysiikkaan-teoksen (1898 ja 1899/2016), joka on kai ihan hauska, mutta tuntuu, että mm. melkein kaikki siitä aikalaisviittailusta menee ihan ohi. Se ei liene ihme, Jarry oli absurdi hassuttelija 1800 - 1900-lukujen vaihteessa. Luultavasti en olisi muistanut lainata teosta ilman uutuushyllyn apua.

Myös esimerkiksi runokirjoja mä helposti keräilen ja sit selaan ja sit unohdan. Kirjallinen innostukseni on välillä hyvin lyhytjänteistä ja keskittyy enemmän johonki hyvään fiilikseen siitä teoksesta kuin ihan tekstiin. Mulla onkin lainassa runoilija Gertrude Steinin Stanzas in Meditation (1956/2010), mut siitä mä en tajua mitään, Henriikka Tavin Kaksitoista (2016) (ollut vaikka kuinka kauan), Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän (2016), Jouni Inkalan Nähty. Elämä (2017), Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset (2017) ja Aura Nurmen Villieläimiä (2016). On noissa kasoissa muitakin, mutta ne eivät ole kirjastosta. Mä en oikeasti lue näin kiltisti runoja. Tosin nyt mä yritän.

Katselen tässä samalla lainojani ja huomasin, että lainasin ehkä viime tai toissa viikolla Antti Salmisen kirjan Kokeellisuudesta: Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015). Sen mä ajattelin ihan lukea. Sehän on suomeksikin! Ja uusi! Jos joskus lainaan tietokirjoja niin nekin tahtoo jäädä vain osittain luetuiksi. En ole tosin kovasti viime aikoina lainannutkaan.

Romaanit on helpoimpia. Mä oon semmonen romaanityttö, niinku kaikki. Tuntuis, että siinä maastossa osaa suunnistaa, kun niitä nyt on tullut luettua. Tietysti novelleja kans, mutta niitä luen nykyään harvemmin. Romaaneissakin mulla on tapana tarttua kaikkeen jännittävään niin että en meinaa sitten jaksaa lukea niitä. En usein kehtaa lukea ihan vain nautinnoksi/kuvittelen saavani kiksejä jostain nerokkaista taidepaloista. On hankalaa, kun on ehkä lukenut sen verran paljon, että tietää liikaa ja se nautinto aina vesittyy. Haluaisin lukea mukaansatempaavaa proosaa, mutta oon itse tiellä. Nyt olen kuitenkin lukenut Doris Lessingin Väkivallan lapset/Children of Violence-sarjaa (julkaistu alunperin 1952 - 1969). Se on mukavaa ja rentouttavaa ja taidokasta. Suosittelen sitä alkukielisenä. Luin nimittäin ekan osan suomeksi ja se oli hämmentävää ja ehkä epämiellyttävää, tosin kivan nopeaa.

Joskus lainaan hyllystäkin, kuten Lessingin kirjojen tapauksessa. Viime viikolla lainasin sattumalta, kun tein töitä japanilaisten kirjojen vieressä, kirjan japanilaisia kansansatuja. Mulla on salainen ihastus kansansatuihin. Sitten on vielä yksi tapa lukea kirjoja (tai kaksi: myös äiti joskus roudaa mulle jotain): sänkyni toiselta laidalta siirtyy usein uusia kotimaisia romaaneja mun puolelle. Jos tätä osmoottista menetelmää ei esiintyisi niin lukisin sellaisia paljon vähemmän. Nyt vuoroaan odottaa Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017).

Totta kai ihan ensimmäinen rajaus lukemisen valitsemisessa on silti se, mikä mua kiinnostaa. En siis lue ihan kaikkea uutuushyllystä löytämääni ja luen myös kaikkea muuta. Olen kuitenkin varmaan yli vuosikymmenen noudattanut eriasteisia sattumanvaraisuushommia kirjojen valinnassa. Tähän postaukseen saa sitten kommentoida, jos haluaa jakaa omat valikoimistapansa minun ja internetin kanssa.

Matthew Gavin Frank: The Mad Feast

Meillä riviblogissa tykätään ruuasta. Niinpä lainasin joskus ammoisina aikoina Kaisa-kirjastosta Matthew Gavin Frankin teoksen The Mad Feast (2015). Siitä lähtien eli suunnilleen viime keväästä olen säilönyt kirjaa pöydälläni.

The Mad Feastin alaotsikkona on An Ecstatic Tour through America`s Food. Se on siis kirjallis-kulinaarinen road trip Jenkkeihin. Kirja on jaettu osiin maantieteellisen sijainnin perusteella: South, New England, Pacific West, ja niin edelleen. Näiden alla taas on osavaltioille omistettuja lukuja, mm. "Mississippi: Elegy for Arlo and Mississippi Mud Pie" ja "Colorado: At Altitude with the Denver Omelet". Jokainen luku koostuu kaunokirjallisesta tekstistä ja ruokaohjeesta, joka selviää jo luvun nimestä. Tekstissä kertoja pakinoi jotakin valittuun ruokaan liittyvää. Teksti on monikossa, kuvailevaa ja polveilevaa:

We bite with these mouths made stupid with spice, and our superior labial frenula - those sexy cords connecting the insides of our upper lips to our gums - shudder with the spice as is plucked, as if, in tearing the meat from the rib, our mouths - if not our hunger - are building some horrible new instrument: agitating the howl from the xylophone with a bow made of catgut, the mmmmmmmm from the dead pig with the dumbstruck tiles of our teeth. (385)

Kirjan ohjeet ovat kiinnostavia. Yhdysvaltain ruokakulttuuri on tietysti laaja ja suureksi osaksi Suomessa tuntematon. Aina välillä jotkin jenkkiruuat nousee täälläkin hiteiksi, kuten muutaman vuoden takainen leivontablogisuosikki whoopie pie, jolle on The Mad Feastissa omistettu Mainen luku. Monet ohjeista ovat kuitenkin sillä lailla amerikkalaisia, että niiden toteuttaminen on Suomessa vaikeaa: yhdessä ohjeessa käytetään tietyn merkin valmiskastiketta (226) (hyvin jenkkiä!) ja toisessa oregonilaista marionberryä, joka on sukua karhunvatukalle (257). Itse en ole ohjeita kovasti keräilevä taikka noudattava henkilö, mutta Mississippi Mud Pien ottaisin ylös, jos se ei olisi kaksi sivua pitkä. Sitä paitsi löytyy niitä internetistäkin, kai.

Mä tavallaan pidän kauhean paljon tällaisista ruokaa ja kulttuuria sekoittavista kirjoista. Käytännössä pidän kovin harvoista. The Mad Feastin kaunokirjallisesta annista en pitänyt, mutta ohjeet olivat kiinnostavia. Yritin kyllä lukea kirjaa usein ja luinkin, en tosin kokonaan. Kyllästyin joka kerta suurelliseen ja mässäilevään ja pitkälauseiseen kerrontaan. Bloggasin tästä kuitenkin, koska kirjan idea on mielestäni kiinnostava. Ehkä joku muu jaksaa lukeakin sen.



Matthew Gavin Frank: The Mad Feast
Liveright 2015


P.S. Jos jenkkiruoka kiinnostaa, niin kannattaa tsekata TasteSpotting. Tarjolla myös paljon muuta.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki

Joonas Konstig: Pyhä ruoka

Joonas Konstigin Pyhä ruoka (2016) kiinnosti mua monesta syystä. Olen lukenut Konstigin ruokakolumneja Hesarista ja perustellut sen lähipiirilleni lyttyyn eli kiinnosti mitä sillä muka on sanottavanaan. Ruoka kiinnostaa mua. Ehkä tärkeimpänä se, että romaanikirjailijat eivät tyypillisesti julkaise tämänkaltaisia teoksia. Minkäslainen teos se sitten on? Luulen, että se haluaisi olla tietokirja, mutta se ei ole tarpeeksi vakuuttava. Mietin, että voisko se olla essee, jos se vain ei olisi noin pitkä eli yli 300-sivuinen. Ei varmaan. Yritin katsoa kustantajan sivuilta, mutta kirjoja ei oltu jaettu mitenkään. Pyhä ruoka onkin elämäntaito-opas vai sopiskohan self-help -termi tähän paremmin. Se auttaa lukijaa syömään oikein ja parantamaan näin elämänlaatuaan.

Me ollaan Konstigin kanssa eri mieltä ruuasta ja aika monesta muustakin asiasta. Niinpä lukukokemuksesta muodostui hyvin epäileväinen. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, joka tuntui siltä, ettei siihen voi luottaa. Seuranani oli jatkuva epäilys. Jo teoksen koko nimi Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä? asettaa sen auktoriteetiksi, vaikka se yrittäneekin olla ironinen. Hyviksinä siinä esiintyvät muun muassa liha ja asiat, joita on syöty kauan aikaa. Pahiksia ovat sokeri ja teolliset kasvirasvat ja ravitsemustiede. Lyhyesti sanottuna ihmisen kannattaisi syödä monipuolista "aitoa" ruokaa, jota on käsitelty mahdollisimman vähän. Se tarkoittaa laadukasta lihaa, kasviksia ja täysjyväviljoja.

Luin muutaman bloggauksen kirjasta ja niissä se esitettiin juuri kohtuullisuuden äänenä. Myös Konstig tuntuu näkevän kirjansa ja ruokaideologiansa tällä tavoin. Kuitenkin kirjassa ensin lytätään asioita (uskomus eläinrasvan epäterveellisyydestä, uskomus sokerin ja valkoisen viljan harmittomuudesta, ravitsemustieteen tieteellisyys ja riippumattomuus) ja sitten lohdutetaan, että ei se mitään, kyllä kaikenlaista voi syödä, kun vain syö kohtuudella ja muistaa epäillä virallisia suosituksia. Tällainen retoriikka on ennemmin tuhoavaa kuin kohtuullista. Asioita liiotellaan: on esimerkiksi älyllisesti epärehellistä väittää, että kasvissyönnillä olisi suurempaa suhdetta kommunismiin tai kansallissosialismiin (s. 195). Pyhä ruoka on jalat maassa -asenteessaan myös huomattavan keskiluokkainen ja höpöidealistinen. Se suosittaa lihansyöntiä, mutta mieluusti itse metsästetyn tai ihanilla niityillä purojen välkkeessä kasvatetun lihan. Ihan kiva juttu. Suurin osa lihasta on kuitenkin tehotuotettua. Sivulla 200 huomautetaan, ettei laadukkaampi liha "joka kerta edes tarkoita" kalliimpaa, koska sisäelimet ja luulliset palat ovat melko edullisia. Se on totta. Neuvona se on silti sukua kehotukselle poimia marjoja metsästä, jos ei ole töitä tai rahaa. Se haiskahtaa keskiluokkaisen herkkusuun hurskastelulta. Myös ekologiset kysymykset ohitetaan.

Pyhä ruoka on vaikea kirja kommentoitavaksi, koska se kieltää suuren osan virallisesta ravintotietoudesta. Kritiikkini ei yletä teokseen: me olemme ravintokeskustelussa eri puolilla. Kirjassa on toki kiinnostavia aiheita, mutta epäluotettava fiilis nävertää niitä. Pidin kuitenkin kiinnostavana muun muassa ravitsemustieteen kehittymisen tarkastelua. Vierastan yleensä evolutiivisia selityksiä kuten aika keskiluokkaisen humanistinaisen kuuluukin. Sivulla 221 otetaan esiin toisen sisaruksen syndrooma, joka tarkoittaa sitä, että toisena syntynyt lapsi saa vähemmän ravintoa kohdussa kuin ensimmäinen ja niinpä siitä tulee rumempi ja kelvottomampi fysiikaltaan. Jostain syystä heikompilaatuinen ravinto vaikuttaa nimenomaan kasvoihin. Tosin myös naisen lantioon: Konstig esittää, että naisten lantio on nykyään alikehittynyt ja siksi synnyttämisestä on tullut vaikeaa. Ennen lapsikuolleisuus oli kyllä suurta, mutta synnyttäminen ihan iisiä (s. 224).

Kirjan viimeisessä osassa Mitä minä sitten söisin? annetaan ohjeita hyvään syömiseen. Kirjailija jakaa ruuan kolmeen kategoriaan: aito ruoka, jälkiruoka ja ruoankorvike. Hän listaa myös ruokia, joita voi syödä huoletta sekä kartettavia ruokia. Minulle jako näyttäytyy uskonnollisena. Kirjailija itsekin varmaan tiedostaa sen. Ilmeisesti jako liittyy karppaukseen. Joka tapauksessa se korostaa kirjailijankin alleviivaamaa ruuan sosiaalista luonnetta. Johan Raamatussakin luetellaan, mitä kaikkea sinun, ihmisen poika, on syötävä ja mistä kieltäydyttävä. Se korostaa myös Pyhän ruoan välillä uskonnolliselta tuntuvaa otetta.

Epäselväksi jää, miksi lukijan pitäisi uskoa juuri tämän kirjan totuuteen. Jos ravitsemustieteilijät ovat niin oman alansa vankeja, etteivät he osaa tarkastella vallitsevia totuuksia lainkaan kriittisesti, miksi Konstiginkaan siteeraamat tahot osaisivat. Tuntuu sitä paitsi hullulta perustella nykypäivänä lihansyöntiä terveydellä kun on tieteellisesti (niin, niin...) ilmeisen selvää, että suuri määrä lihaa on epäterveellistä. Googlasin myös termin "antiravinne". Hakusanalla löytää paljon paleoruokavaliosta ja esimerkiksi Olli Postin sivulle. Se ei ole uskottavaa. Toivoisinkin, että joku ravitsemuksesta minua enemmän tietävä, mutta ihan sitä valtavirtaa edustava tyyppi kirjoittaisi Pyhästä ruoasta. Kaikesta ruokaharrastuneisuudestani huolimatta mun tietämykseni ei nimittäin riitä kovin pitkälle.



Joonas Konstig: Pyhä ruoka
Kosmos 2016